Pelottavat tapahtumat jäävät helposti lapsen muistiin

Lapseni joutui parivuotiaana todistamaan tilannetta, jossa isä riehui kotona ja äiti pelkäsi kovasti. Äitiä tai lasta ei pahoinpidelty, mutta tavarat lentelivät ja isä huusi, uhkaili ja mekasti. Kun isä lähti ulos, äiti otti lapsen mukaansa ja pakeni kotoa. Tämän jälkeen ei olla enää yhdessä asuttu. Jonkin ajan kuluttua äiti ja lapsi palasivat vanhaan kotiin, josta isä oli muuttanut pois.

Lapsi on nyt 6-vuotias, eikä muista tapahtumia. Onko kuitenkin syytä jotenkin palata noihin asioihin, pyrkiä keskustelemaan niistä? Tai miten voisi varmistaa, ettei tuollainen muistin tavoittamattomissa oleva, vaikea asia jää pahana asiana mielen sopukoihin.

Olettepa olleet tiukassa paikassa! Hienoa, että mietit asian merkitystä lapsellesi ja haluat häntä sen vaikutuksilta suojata. Nykyisin ajatellaan, että pelottava tapahtuma jää aina jollain tavalla ihmisen muistiin. Juuri kuten kuvasit: osa muistoista jää kuitenkin ”muistin tavoittamattomiin”, eli ihminen ei aktiivisesti kykene palauttamaan asiaa muistiinsa. Esimerkiksi pelottavasta tapahtumasta ei välttämättä jää selkeää muistikuvaa, vain tunnelmia tai muiston sirpaleita, joita on vaikea saada puettua sanoiksi. Joskus puhutaan tässä yhteydessä ”ruumiin muistista”.

On vaikea arvioida mitä kuusivuotias muistaa aktiivisesti kaksivuotiaana kokemastaan tapahtumasta. Lapset eivät yleensä palaa - ainakaan puhumalla - vaikeisiin tapahtumiin, jos arvelevat niiden surettavan tai suututtavan vanhempia.

Samoin on vaikea jälkikäteen arvioida, mikä kaikessa tapahtuneessa olisi ehkä lapsen mielestä vaikein tai pahoin asia mielen sopukoissa. Isän riehuminen? Äidin pelko? Pakeneminen? Epätietoisuus kotiin paluusta? Huoli isän selviämisestä? Eron äkkinäisyys? Ero sinänsä? Jokin aivan muu, kaksivuotiaan näkökulmasta oleellinen asia?

Joskus lapsen muistikuvat voivat näkyä leikeissä, piirustuksissa tai kiinnostuksena aiheeseen liittyviin tarinoihin. Samoin, jos muistikuvat ovat hyvin ahdistavia, voi lapsella olla niin sanotusti oireita. Näitä voivat olla esimerkiksi nukahtamisvaikeudet tai yölliset heräilyt, painajaiset, syömisongelmat, ylenmääräinen pelokkuus, vaikeus erota vanhemmasta, kiukkukohtaukset tai kiukun välttäminen, pelottavaan tilanteeseen lapsen mielestä liittyvien asioiden välttely, poissaolevuus, epämääräiset kivut. Näidenkin arviointi on vaikeaa, koska samanlaisia vaiheita voi liittyä normaalistikin kehitykseen.

Suosittelisin kuitenkin, että palaat tapahtumiin lapsesi kanssa. Voit aloittaa lukemalla aiheeseen liittyviä lastenkirjoja, ja katsomalla, alkaako lapsesi kertoa omia muistojaan. Jos lapsesi alkaa kertoa omaa tarinaansa tapahtuneesta, kuuntele häntä. Älä oikaise mahdollisia väärinkäsityksiä, vaan kiinnostu hänen näkökulmastaan ja tunteiden ilmaisusta. Yritä pysyä rauhallisena. Lohduta ja rauhoita lasta, mutta älä ”piristä” pahaa mieltä väkisin pois, vaan anna tunteiden olla. Jos itse liikutut, sano se ääneen ja kerro, että on ihan hyvä välillä muistella surullisiakin asioita.

Jos lapsesi ei kerro omaa tarinaansa, voit ottaa itse puheeksi tapahtuneen. Voit sanoa -aivan kuten minullekin kirjoitit - että olet jäänyt pohtimaan, oliko tilanne lapsellesi pelottava ja painaako se hänen mieltään. Kerro avoimesti, että itse pelkäsit, mutta selvisitte kuitenkin. Tarinan voi kertoa pienissä osissa, lapsen halukkuutta tarkkaillen. Jos lapsesi ahdistuu, keskeytä puhuminen ja rauhoita häntä. Ahdistuminen ei kuitenkaan tarkoita, että asia kannattaisi kokonaan jättää, vaan päinvastoin sen tärkeämpää on palata aiheeseen rauhassa, uudestaan muutaman päivän kuluttua.

Vaikkei tapahtuneen muistelu onnistuisikaan, voit ikään kuin kiertoteitse auttaa lastasi tapahtuneen käsittelyssä puhumalla kiukusta, isästä ja erosta.

Mielestäni avioerosta kannattaisi puhua siten, ettei se liittyisi lapsen mielessä vain tähän yhteen riehumiseen. Muutoin on riski, että lapsesi kokee suuttumisen kielletyksi. Hän saattaa alkaa esimerkiksi pelätä omaa kiukkuaan luullen, että sinä eroat hänestäkin. Tähän liittyen voit myös avoimesti puhua siitä, miten on ihan tärkeääkin olla välillä vihainen. Samoin voit sanoittaa omaa kiukkuasi ja leppymistäsi lapsellesi ja suhtautua hyväksyvästi hänen suuttumisiinsa.

Lapsesi tulevaisuuden kannalta olisi tärkeää, että isästä puhuttaisiin myös muutoin kuin pelottavana hahmona. En halua millään tavoin vähätellä tilanteen pelottavuutta tai isän vastuuta riehumisestaan, mutta hänen näkökulmastaan voi arvostaa sitä, ettei hän pahoinpidellyt teitä, vaan poistui paikalta mahdollisesti suojellakseen teitä itseltään. Jokainen meistä saattaa epätoivon hetkellä raivota tai tehdä muuta myöhemmin syvästi kaduttavaa. Ihanteellista olisi, jos isä itse puhuisi tapahtuneesta lapsen kuullen.

Jos lapsellasi on edellä kuvaamiani oireita, jotka mielestäsi viittaavat ahdistuneisuuteen, voisitte käydä puhumassa asiasta vielä jonkun asiantuntijan kanssa (esim. perheneuvola, yksityissektorin psykologi). Samoin silloin, jos lapsi toistuvasti ahdistuu voimakkaasti asian muisteluyrityksissä.  Muistathan huolehtia myös itsestäsi ja hakea tarvittaessa tukea tapahtuneen läpikäymiseen!

Kirjasuosituksia:

• Urhea Pikku-Nalle (Laiho, S. 2000, Lasten Keskus)
• Satuviitta (Ylönen, H. 2009, Ensi- ja turvakotien liitto)

Janna Rantala on lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja pienten lasten äiti. Hänellä on laaja työkokemus lasten ja perheiden ongelmista - vauvasta teini-ikäisiin. Hän on toiminut myös aikuispsykiatrina, neuvola- ja koululääkärinä sekä kouluttajana. Tällä hetkellä hän opiskelee perhepsykoterapeutiksi.