Miten toimia oikein, kun joutuu tuottamaan lapselleen pettymyksen?

Lähes kaksivuotiaan pojan vanhempana kärsin jatkuvasti epävarmuudesta sen suhteen, että toiminko erilaisissa haastavissa tilanteissa lapsen suotuisan kehityksen kannalta oikein.

Esimerkiksi leikkipuistossa lapsi viihtyisi muiden lasten seurassa vaikka tuntitolkulla, mutta äitinä tiedän, että olisi jo korkea aika lähteä syömään. Mainitsen asiasta useamman kerran, mutta lapsi ei kuule eikä reagoi leikkiinsä syventyneenä. Lopulta minä en osaa muuta kuin kumartua lapseni luo ja uudestaan sievästi sanoa, että nyt lähdemme kotiin ja syömään. Otan lapsen syliini ja se, että hän joutuu luopumaan leikkikalustaan saa hänet itkemään ja vääntelehtimään sylissä. Itkua jatkuu ja jatkuu ja minun on turha yrittää sanoa mitään. Olen siis hiljaa ja kannan häntä vain pois. Olo on aika syyllinen muiden lasten ja vanhempien silmien alla. Kotona lapsi on siipi maassa kauan aikaa ja syyllisyyteni senkuin kasvaa.

Lannistanko lapseni tyystin? Miten pitäisi toimia?

Kuvauksesi perusteella toimit oikein hienosti! Kehotat lastasi lopettamaan ja pysyt päätöksessäsi lähteä. Et ala syyllistää tai uhkailla lasta, vaan kannat hänet pois itkun ja oman syyllisyyden tunteesi kestäen. Arvioit vielä jälkikäteen omaa toimintaasi ja nimenomaan lapsen näkökulmasta.

En näe että toimintasi lannistaisi lastasi, tai että sinun tarvitsisi ollenkaan olla syyllinen muiden lasten ja vanhempien silmien alla. Kun itse näen samantapaisia tilanteita puistossa, ajattelen aina myötätuntoisesti: ”Hyvin menee, koeta kestää. Ei tämä ole helppoa!” Sillä totta kai alle kaksivuotias tahtoo leikkiä puistossa! Tietenkään hän ei osaa arvioida onko jo aika lähteä! Ilman muuta hän pistää hanttiin vaikka tietää jäävänsä toiseksi! Juuri näin on hyvä!

Ainoa lisä mitä voisin sinulle ehdottaa, on että yrittäisit jo yhden kehotuksen jälkeen mennä lapsesi luo ja auttaa häntä ”hyvästelemään” leikkikaluja ja leikkitovereita. Voit varmistaa että hän kuulee, kun sanot: ”Lähdemme kohta syömään, alahan jo miettiä miten leikki loppuu”. Kun hän vielä muutaman minuutin leikkii, voit alkaa ikään kuin rakentaa lähtöä sanallisesti. Itse esimerkiksi menen lapsieni viereen ja alan vilkutella ja puhua muillekin lapsille: ”Me ollaan nyt lähdössä kotiin. Joo, nyt me sanotaan hei-hei ja nähdään taas toisena päivänä. Kiitos kivoista leikeistä!”. Usein lapseni tästä huolimatta itkevät ja saan kantaa heidät pois, mutta tilanne on kuitenkin hieman ennakoidumpi ja mieltyy lapselle erotilanteeksi.

Lisäksi voisit vielä kotona lohduttaa lastasi. Onhan ihan ok olla surullinen kun on joutunut lopettamaan leikit. Itse ajattelen, että rikkaus, kun lapsi pystyy tuntemaan monenlaisia tunteita ja saa niitä myös näyttää. Se, että lapsesi on siipi maassa, voi siis olla hyvässä mielessä sinun ansiotasi. Ehkä olet onnistunut luomaan ilmapiirin, jossa lapsesi uskaltaa näyttää tunteitaan. Ei meistä kukaan säästy elämässään vaikeilta tunteilta, mutta onnekkaita ovat ne lapset, jotka saavat kotona kokea että näitä tunteita on lupa näyttää ja mahdollista kestää.

Ehkä voisitte ottaa tavaksi pitää yhteisen hellän hetken tällaisen vaikean tilanteen rauhoituttua. Se voisi olla vaikkapa kutittelua, tai muuta teille luontevaa fyysistä leikkiä. Siitä lapsesi tuntee, ettet ole hänelle vihainen, ja itsekin näet, ettei lapsesi kanna sinulle kaunaa. En nimittäin välttämättä usko, että hän on siipi maassa siksi, että kannoit hänet pois. Voihan vaikka  olla että hän huomaa sinun olevan allapäin ja arvelee sen kuuluvan tilanteeseen.

Jäin vielä miettimään kuvaamaasi lähes jatkuvaa epävarmuutta ja syyllisyydentunteitasi. Haluaisitko pohtia niitä hieman tarkemmin? Laitan loppuun vielä minä-muodossa joitakin kysymyksiä joista aloittaa. Puhun näissä kysymyksistä äitiydestä, koska nimimerkistäsi arvaan sinun olevan nainen, mutta samat kysymykset kannattaa käydä mielessään myös isyyden suhteen.

• Mitä kaikkea ajattelen kuuluvan hyvään äitiyteen? Mistä olen saanut tällaisen käsityksen? Missä kaikessa toimin kuten hyvä äiti? Ketkä kaikki pitävät minua hyvänä äitinä? Keiden muiden silmissä haluaisin olla hyvä äiti? Miksi?

• Keitä äitejä ihailen? Miksi? Millä kaikilla tavoin olen samanlainen kuin he? Millä kaikilla tavoin erilainen? Mitä huonoja puolia ihailemissani äideissä on? Mitä he sanoisivat minun tavastani olla äiti?

• Mihin kaikkeen äiti voi lapsessaan vaikuttaa? Mihin kaikkeen taas ei? Entä lapsi: mihin kaikkeen hän voi vaikuttaa äidissään, mihin taas ei?

• Mitä kaikkia tunteita minun on lupa tuntea lastani kohtaan? Entä mitä ei? Mitä seuraa siitä, jos kuitenkin tunnen niin?

• Mitä lapseni saa tuntea minua kohtaan? Miksi? Mitä kaikkea hän ei saa tuntea? Miksi? Mistä se kertoisi jos hän kuitenkin tuntisi niin? Mistä tiedän mitä lapseni tuntee minua kohtaan?

• Mikä on pahinta mitä voisin lapselleni tehdä? Missä määrin olen niin jo tehnyt? Mitä kaikkea siitä on seurannut? Mikä on pahinta mitä lapseni voisi tehdä minulle?

• Millaista äitiyteni on juuri nyt juuri tämän lapsen kanssa? Mikä kaikki siinä tulee muuttumaan tai on jo muuttunut lapsen ja minun kasvaessa?

• Kuka voisi eniten tukea minua tavassani olla äiti? Ketkä kaikki muut voisivat tukea myös? Keneltä voisin saada kannustusta epävarmoina hetkinä? Kuka näkisi ponnisteluni? Kuka surisi kanssani väistämättömiä epäonnistumisiani? Keneltä voisin saada tunnustusta hoidettuani näin hyvin minulle vaikean tilanteen?

Janna Rantala on lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja pienten lasten äiti. Hänellä on laaja työkokemus lasten ja perheiden ongelmista - vauvasta teini-ikäisiin. Hän on toiminut myös aikuispsykiatrina, neuvola- ja koululääkärinä sekä kouluttajana. Tällä hetkellä hän opiskelee perhepsykoterapeutiksi.