Uhmakas isoveli - kuinka auttaa koko perhettä?

Minulla on kaksi lastenlasta 3-vuotias ja 5-vuotias (kohta 6 v.). Olen hoitanut heitä vanhempien käydessä töissä. Vanhempi poika aloitti päiväkodissa viime syksynä 3pvnä/vko. Olen huolissani vanhemmasta pojasta. Hän on erittäin uhmakas ja aina kun silmä välttää tekee kiusaa pienemmälle. Kahden keskinen leikki sujuu joskus, mutta enimmäkseen se ei ole leikkiä vaan kiusaamista. Kaikki minkä pienempi ottaa alkaakseen leikin, vanhempi repii käsistä, vaikka on sanottu ja neuvottu, että ei saa ottaa väkisin kädestä. Aikaisemmin oli sellaista puhettakin, että haluaa eroon pikkuveljestä, ei tykkää ja ihan julmaakin puhetta, mitä tekee pikkuveljelle.              

Jonkinlainen uhma ja kiukuttelu on alkanut nuoremman veljen syntymän jälkeen; oli raivokohtauksia, tavarat ja palikat lenteli, itki rajusti. Tätä ei osattu silloin yhdistää sisarkateuteen, vaan vain kiukutteluun ja siitä sitten joutui yksin omaan huoneeseen, ovi kiinni. Usein poika itki rajusti itsensä uneen oman huoneensa lattialle. Poika oli silloin päälle 3-vuotias.

Nyt kun poika on päiväkodissa hän käyttäytyy siellä aivan mallikkaasti, ei uhmaa ei kiukuttele. Mutta kotona on toista ja se alkaa jo usein aamulla pukemisen venkuroinnilla, ei halua lähteä... ja jatkuu illalla kun tulee kotiin kaiken laisilla hokemilla ( esim. rumat sanat). Se käytös on vain meille; äiti, isä ja mummu. Käytökseen liittyy mallintaminen päiväkodista. PK:ssa on johtajatyyppisiä isompia poikia(joita ihaillaan ja joilta otetaan mallia) ja joilla on menossa "haista kikkeliä, pyllyä" hokema ja sylkemistä, jota sitten kotona illat hoetaan ja housut nilkoissa näytetään. Tätä jatkuu ja jatkuu...ei auta puhe, ei komennus, ei omaan huoneeseen laittaminen. Poika ikäänkuin sulkee itsensä kuulemiselta ja jatkaa vain hokemaa.  

Samassa ryhmässä on kehitysvammaisia lapsia, joilla on oma hoitaja. Näillä lapsilla on puhumattomuutta ja erilaista ääntelyä, sekä myös kaikupuhetta ja kurkkuääntelyä. Viisivuotias imee itseensä nämä kaikupuheet ja erilaiset ääntelyt kuin imupaperi. Näitä sitten kotona toistetaan ja poika provosoi ja yrittää saada vanhemat menettämään malttinsa ja aika usein onnistuu siinä. Sitten huudetaan kilpaa, uhkaillaan ja todetaan ettei mikään auta, menee vain pahemmaksi. Toisaalta tuntuu että pojan käytös on tahto asia, jos on jotain kiinnostavaa tapahtumassa hän lopettaa.                

Mitä tässä voisi tehdä, vanhemmat väsyy ja tuntuu että poika oireilee vain enemmän?

Onpa teillä sydäntäsärkevä tilanne! Kysymyksestäsi näemme, miten vaikea on korjata liian pitkälle kehittynyttä tilannetta, vaikka lapsella, vanhemmilla ja isovanhemmilla riittää ymmärrystä, hyvää tahtoa ja rakkautta.

Kuvaamasi tilanne on tyypillinen silloin, kun lapsi on jostain syystä jäänyt yht´äkkisesti ilman aiemman kaltaista hyvää huomiota. Lapsi on ikään kuin syrjäytynyt paikaltaan vanhemman mielessä ja sylissä. Näin tapahtuu lähes kaikissa perheissä jossain vaiheessa. Syrjäyttäjänä voi olla vaikka uusi perheenjäsen, työnteko, muutto, oman vanhemman sairastuminen, parisuhdeongelmat, mielenkiintoinen harrastus.  Lapsi on niin riippuvainen vanhemmastaan, että tekee kaikkensa – hyvässä tai pahassa - saadakseen huomion takaisin itselleen. Jos lapsen reagointia ei ymmärretä, voi hankala käytös jäädä päälle, vaikka muutoksesta on jo aikaa.

Aikuinen voi auttaa näin reagoivaa lasta tehokkaasti kahdella tavalla: lisäämällä mukavaa huomiota ja muuttamalla omaa tapaansa vastata lapsen käytökseen.
Mukava huomiointi aloitetaan heti aamusta. Lasta tervehditään iloisesti, kosketetaan hellästi, autetaan aamu-askareissa; oikein hemmotellaan ja lellitään! Pienestäkin hyvin menneestä asiasta kehutaan ja palkitaan halauksilla, silityksillä, peukalonnostoilla. Aikuinen pitää koko päivän yllä kannustavaa huomiota ja puhetta. Kannustus tehdään täydestä sydämestä, eikä lapselta kiitosta odottaen!

Ei-toivottuun käytökseen ei enää reagoida suuttumalla ja rankaisemalla. Sen sijaan kuunnellaan lapsen sanatonta ”tunneviestiä”: ”Nyt tarvitsen huomiotasi! Nyt en pärjää yksin!”. Heti hankalan käytöksen alkaessa mennään lapsen luo ja tarjotaan hänelle mukavaa huomiota. Vanhempi voi esimerkiksi kaapata ”pyllyjuttuja” hokevan lapsen syilinsä ja kutittaa häntä, kääntää asian leikiksi.

Lapsi tarvitsee lisäksi turvaa ja lohdutusta, jota vaille jäi hankalan tilanteen alkaessa. Kannattaa sallia lapselle pieni taitojen katoaminen ja ikäistään pienempänä olo.  Aluksi lapsi yleensä lisää huonoa käytöstään. Eihän ole helppo uskoa, että sama käytös saakin uudenlaisen vastauksen.

Aikuisilla on vielä ässä hihassa: anteeksipyyntö. Viisivuotiaalle merkitsee paljon, kun aikuiset kertovat käsittäneensä aiemman tilanteen väärin, ja pyytävät omaa käytöstään anteeksi. Satunnaiset lipsahdukset entiseen huutamiseen eivät romuta muutosta. Aikuinen voi miettiä myös, miten antaa itselleen anteeksi näissä tilanteissa, eikä jäädä kiinni turhaan syyllisyyteen.

Helppoa, vai mitä? Minusta ei. Aikuisenkin voi olla vaikea muuttaa totuttua käyttäytymistään, vaikka kuinka haluaisi lapselle hyvää ja ymmärtäisi mistä hankala käytös johtuu. Muutos onnistuu helpommin, jos te aikuiset päätätte asian yhdessä rauhassa suunnitellen, mahdolliset sudenkuopat etukäteen miettien ja toisianne tiukoilla hetkillä tukien. Vastuu muutoksesta on yksin aikuisella: lapselta ei voi vaatia ”sopimuksia” hyvästä käytöksestä.

Katsokaa lisävinkkejä Olotilan artikkeleistani sisaruskateudesta ja lapsen uhmasta. Teille voisi sopia myös Muksuoppi. Jos tilanne vielä pitkittyy, hakekaa tukea muutokseen neuvolapsykologilta, perheneuvolasta tai yksityissektorin lapsipsykologilta tai perheterapeutilta. Koska teiltä löytyy ymmärrystä ja hyvää tahtoa, voi jo muutama käynti riittää.

On suuri menetys ”kadottaa” lapsensa – tai lapsen lapsensa - väärinkäsityksiin. Nyt suhde on vielä täysin korjattavissa myös pikkuveljeen.  Niin rasittavalta kun se teistä varmaan tuntuukin, on isoveljen vahva reagoiminen kuitenkin minusta toivoa herättävä merkki. Isoveli näyttää mahdottomuudellaan luottavansa siihen, että häntä lopulta autetaan; hän ei ole menettänyt toivoaan. Toiseksi: ennen pikkuveljen syntymää hänen suhteensa teihin hoitaviin aikuisiin on täytynyt olla oikein hyvä ja hänelle tärkeä, kun hän näin vahvasti suree suhteen muuttumista.

Janna Rantala on lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja pienten lasten äiti. Hänellä on laaja työkokemus lasten ja perheiden ongelmista - vauvasta teini-ikäisiin. Hän on toiminut myös aikuispsykiatrina, neuvola- ja koululääkärinä sekä kouluttajana. Tällä hetkellä hän opiskelee perhepsykoterapeutiksi.