Aikuisen tunteet ja lapsen huolet

-"Äiti, miksi sun otsa on noin?" kysyy kolmevuotias huolestuneesti.

-"Ai miten minun otsa sitten on ?", kysyn hajamielisesti.

- "Noin vihaisesti!".

Vihaisesti? Apua, siltäkö se näyttää! Mielestä naamani on ihan vain perusilmeellä: mitähän keksisi tänään ruuaksi, muistinko pakata kurahousut päiväkotiin, ai niin Sadun synttärit ovat viikonloppuna. Vilkaisen peiliin. Kieltämättä: kulmakarvojeni välissä on kaksi pystysuoraa ryppyä.

Samaa lapset ovat joskus kysyneet, kun olen ollut huolestunut (yksi työjuttu mietitytti), väsynyt (jäin kuitenkin katsomaan sen leffan loppuun), krapulassa (ei pitäisi sekoittaa eri juomalaatuja), sairaana (kirottu poskiontelotulehdus), päättäväinen (nyt kyllä aloitan lenkkeilyn) tai muistoissani (mitähän sille opiskelukaverille kuuluu). Puhumattakaan niistä kerroista, jolloin olen ollut ärtynyt, hermostunut, kiukkuinen, stressaantunut tai oikeasti vihainen.

Tarkemmin ajatellen: tässäpä tuli kuvattua noin kaksi kolmasosaa arkipäiväisistä tunnetiloistani. Ja lapset kyttäävät silmieni asentoa, huokauksiani, ääneni sävyjä, voimaa jolla suljen kaapinovia. Sibelius-ryppyni ovat jatkuvan tarkkailun alla!

Kerrankin olin ihan surullinen koko päivän (epäonnistuin minulle tärkeässä asiassa), enkä oikeastaan jaksanut nousta sohvalta. Meno poikkesi tavanomaisesta ympäri viuhtomisestani melkoisesti. Lapset lepattivat kummissaan ympärilläni. He yrittivät järjestää tappelunnujakoita, jotta saisivat minut nousemaan erotuomarina sohvalta. He kantoivat minulle legorakennelmia ja lehdestä saksittua silppua "ilahdutus"-lahjaksi. He istuutuivat murheellisin ilmein lattialle viereeni. Vihdoin vanhin kysyin: "Äiti, mistä sä olet meille vihainen?"

Niin: montakohan kertaa lapseni on luullut minun olevan vihainen hänelle, ihan turhaan? Ja mihin kaikkeen hän on oletetun vihaisuuteni liittänyt? Lapsieni maailmankuva ja käsitys itsestään on vielä niin tiukasti sidoksissa minuun! Eivät he osaa aavistaa miten paljon elämässäni on muutakin: tapahtumia, muistoja, ihmissuhteita, jotka vaikuttavat tunteisiini.

Ennen kuin sain lapsia, kuvittelin, että olisi tärkeää yrittää piilottaa vaikeita tunteitaan lapsiltaan. Silloin tosin kuvittelin myös, että lasten saannin myötä muuttuisin hillityksi ja hallituksi aikuiseksi. Todellisuudessa pysyin äidiksi tultuani ihan yhtä melankolisena, ilmeikkäänä ja kärsimättömänä kuin ennenkin.

Niinpä yritän havahtua suruistani sen verran, että saan kerrottua mistä on kyse: "Nyt äiti suree. En ole teille vihainen. Kyllä tämä tästä helpottaa. Tällaistakin elämä joskus on."

Joskus oman surun, epäonnistumisen tai krapulan myöntäminen tuntuu nöyryyttävältä, mutta vaihtoehdotkaan eivät houkuttele: jatkuva teeskentely tai epäaito teflonpinta. Ja rankka Botox-kuuri.