Lastenpsykiatri Janna Rantala: Muista aina liikenteessä

Vilkkaan kadun risteyksessä seisovat minä, lapseni ja kolme muuta. Jalankulkijoilla on punainen. Autoja ei ihme kyllä näy. Rintamasta irtoaa hilpeä kolmikko. ”Helvetti, mitä lampaita!”, huutaa heistä syyllisyydentuntoisin. - ”Äiti, miksi noi meni vaikka oli punainen? ”, kysyy kuusivuotias.

Aikuisten kesken; miksipä eivät olisi menneet? Mitään vaaratilannetta ei syntynyt, promilleistaan huolimatta. Minustakin oli aikoinaan tosi viileää kävellä punaista päin, jos autoja ei tullut. Ja ihan suurkaupunkilaista, jos ylitti kadun puikkelehtien autojen välistä. Ihan kuin Carrie!

Sitten alkoivat traumatologian opintoni Töölön tapaturma-asemalla. Sairasvuoteiden ääressä nieleskellessäni tajusin, ettei kaupunki ole vain minun. Se on myös lasten ja törppöjen. Ei kukaan tietenkään ollut tahallaan tarkoittanut, mutta ups.

Olin tuolloin autoton opiskelija, Jalankulkija. Aloin seistä punaisissa valoissa tyhjän panttina. Mulkoilin autoilijoita, jotka viilettivät suojateiden yli pysähtymättä. Suurin osa heistä ajoi siis niin viileessä ajo-asennossa: vasemmalle kallistuneena, oikea käsivarsi suorana ratissa kello kahdentoista kohdalla. 

Jako Pahoihin Autoilijoihin ja Kunnollisiin Jalankulkijoihin alkoi tuntua turhalta, kun lastenpsykiatrina kuuntelin osallisten ja omaisten tarinoita viimeisestä ehjästä hetkestä. Nyt voidaan mennä, kyllä vielä ehtii. Ja sitä helvettiä, kun sekunteja oli sittenkin muutama liian vähän.

Virheitä sattuu kaikille ihmisille, sen joudumme kestämään. Minustakin tuli sittemmin Autoilija. Ajamistani tarkkaillee takapenkillinen osa-aikaisia Pyöräilijöitä ja Potkulautailijoita. He eivät opi liikennesääntöjä vain suojatien äärellä, vaan jokaisesta kurvauksestani, kiroilustani, kiirehtimisestäni.

Liikennekasvatuksen suurin vihollinen taitaakin olla aika. Ei saa myöhästyä koulusta! Täytyy ehtiä päiväkotiin aamupalalle! Äkkiä nyt! Jos jotain täytyy tässä elämässä ehtiä, niin odottamaan. 

Typeränä punaisissa valoissa tyhjän tien varressa seisominen on lapselle tärkeä oppi. Ei hän osaa vielä vuosiin arvioida etäisyyksiä, kiihtyvyyksiä, tien liukkautta, mutkan näkyvyyttä. Jos juoksen lapsen kanssa punaisia päin, jotta ehtisimme bussiin, ei hän kuuntele ”Näin ei yleensä saa tehdä”-höpötystäni. Hän katsoo esimerkkiäni.

Vilkkaalla kadulla ilmestyy vihdoin vihreä ukko. Autot ovat pysähtyneet. Me katsomme, varmistamme. Sitten ylitämme kadun, tyyni lammas ja karitsat.