Lastenpsykiatri Janna Rantala: Punk-bändin matkassa

Ennen niin anarkistisilta kuulostaneet punk-bändien nimet ovat lapsiperheiden maailmassa arkikieltä: Nyrkkitappelu, Kakkahätä, Ripulivaroitus. Perhebändimme nimeksi sopisi Räkätappi, Pimppapimppapippeli tai Saatanan kakarat.

Punk-kokoonpanossamme on kolme artistia, roudari-miksaaja-isä ja manageri-stylisti-äiti. Keikkailemme lähinnä Tampereella, koska manageri kestää maksimissaan kaksi tuntia keikkabussissa.  Artistit tykkäävät Vohvelikahvilasta ja delfiineistä. Roudarin mielipidettä ei kysytä.

Keikkabussissa on jo menomatkalla hyvä fiilis, pimppakakkapippeli. Anarkistista virettä ylläpidetään keskustelulla ”pakon” filosofisista ulottuvuuksista ja auktoriteettien määräysvallan mielivaltaisuudesta.

 -  ”Onks pakko nukkua autossa?” -  ”On.”  – ”Miksi?” – ”Koska mä sanon niin.”

Muutaman vuoden menestyksekäs elämä on noussut artisteille päähän: keikkabussia varten on oma raideri. Pillimehut, nenäliinat, rusinat, minikirjat. Yhdistelmällä on kiljunkaltainen vaikutus: tunnin sekavan mölinän ja managerin karjunnan jälkeen artistit nukahtavat.  Roudari pyörittelee silmiään.

Hotellihuoneeseen tutustutaan huolella. Innostuksesta voi päätellä artistien elävän tavallisesti sangen puutteellisissa oloissa. Suihku! Tyyny! Vaatekaappi! Jokaiselle oma sänky! Katsokaa: täällä on lattia! Manageri-stylisti lappaa esiintymisasuja hengareille. Roudari tarkistaa baarikaapin ja maksukanavat.

Esiintymisasuista syntyy riitaa. Vanhin artisti aikoo esiintyä katu-uskottavasti mehun tahrimissa verkkareissa. Keskimmäiselle kelpaa stylistin valitsema kerta kaikkiaan söpönen asu. Nuorin vaatii pukeutua balettipukuun, jonka stylisti jätti tarkoituksella pakkaamatta. Roudari kieltäytyy hakemasta pukua, mutta tarjoutuu käyttämään klassista niska-perse-otetta saattaakseen bändin ajoissa keikalle.

Lopulta bändi siirtyy läheiseen lapsiperheille soveltuvaan keikkapaikkaan. Ihan asiallinen mesta, ruokalistat ja pöytiintarjoilu. Bändi ryntää nurkkaan kyhättyyn, värikkääseen lavarakennelmaan vapaamuotoiseen soundcheckiin. Äänet kohoavat epämiellyttävän kimeiksi. Volyymia on äärimmäisen vaikea säätää. Miksaaja luovuttaa ja tilaa ison kolmosen.

Keikka sujuu artistien mielestä oikein hyvin. Asiaan kuuluu vieraisiin pöytiin huutelu, estoton raiderin puutteista valittaminen, loputtomat encoret managerin ja roudarin jo vaatiessa keikan päättämistä. Menestyksen huumassa jatkoille kutsutaan jokainen keikkapaikan ikätoveri. Meillä on hotellihuone! Siellä on oma suihku! Manageri toppuuttelee ja lupaa uutta keikkaa ensi vuonna. Roudari pudistelee päätään: ei tällä kokoonpanolla.

Keikan jatkot hotellilla ovat armottomat. Artistien kesken syntyy musiikillinen erimielisyys; vedetäänkö viimeiseksi vanha kunnon Levon hetki jo lyö vai tuoreempi seksaleidaa-gamagamastail.  Miksaaja saa säädettyä volyymin vain lieviä kuulovaurioita aiheuttavalle tasolle uhkaamalla kiertueen muuten päättyvän tähän. Artistit nukahtavat. Eikä vaatteet juuri nyt ole stylistin aatteet, sillä manageri odottaa jo pääsevänsä roudarin kanssa muhinoimaan.