Lastenpsykiatri Janna Rantala: Syli, kosketus, katse

Jälleen kiireinen arki-aamu. Unipöllyinen lapsi hoippuu potalle, toinen tuskailee sukkaa jalkaan, kolmas sentään jo pesee hampaitaan. Hoputan samalla kun sipaisen kännykän näyttöä, jo ensimmäinen viesti tullut. Läppäri laukkuun, unilelut toiseen ja ulos. Vasta päiväkodissa huomaan esikoisen paidan ja poskien hammastahnatahrat.

Missä katseeni oli koko aamun? Mitä kaikkea kosketin? Miksen kantanut uneliasta potalle, halannut sukkatuskaista, katsonut silmiin puhdashampaista? Kaikki muu olisi kyllä voinut odottaa. Illallakaan en ole sen fiksumpi, jos sylin valloittaa läppäri.

Tietysti halaan lapsiani päivähoitoon viedessä ja hakiessa, pidän sylissä iltasaduilla ja lohduttaessa. Pusuttelen ja nuuhkin heitä. Mutta niin usein tyydyn sanomaan, kun voisin sen lisäksi koskettaa ja katsoa. Ettei päivän ensimmäinen kosketus olisi hoputtava selästä työntäminen, menehän jo siitä. Ja katse mulkaisu, nyt äkkiä tai muuten.

Voisin puolustellen väittää, ettei lapseni enää tarvitse niin paljon kosketusta. Sanallisesti ohjautuvan lapsen kanssa riittää, kun huutelen aamukomentoja ripsiväriä laittaessani. Tosi asiassa aamushow sujuisi helpommin kannustavan katseen ja hellän käden avustuksella. Menee siihen hoputtamiseenkin aikaa.

Tai voisin syyttää suomalaista kulttuuriperimää, sotien traumoja ja omaa lapsuuden malliani. Kosketukseen tottumaton ei sitä ehkä osaa jakaakaan. Puhumattakaan ihmisistä, jotka ovat kokeneet kivuliaita, nöyryyttäviä, tunkeutuvia, asiattomia kosketuksia.

Miestäni en ainakaan voi syyttää. Hän on mestaripeuhaaja, kutittelija, riehuja. Ja köllöttelijä, kaikkulaisessa pitäjä, hartiahieroja. Ohimennen koskettaja, iholletulija. Kateeksi kävisi, ellen itsekin pääsisi jaolle.

Lapset huomaavat vanhempien keskinäisiä kosketuksia ja väistöjä. Tulkitsevat vaihdettuja katseita, poiskäännettyjä kasvoja. Pyrkivät itsekin iholle lohduttamaan, lievittämään, loisimaan.

Lapsi pyytää kosketusta kiehnäämällä, roikkumalla, seuraamalla. Eikä hänellä ole rajaa sille, minne häntä voi pusutella; yhtä hyvin poskille tai pippelille. Vanhemman on se raja luotava, nolaamatta lapsen kosketuksen toivetta.

Rakastava kosketus helpottaa stressiä, hoitaa kipua. Rauhoittaa, tuo turvan, luo suhdetta. Sitä kannattaa etsiä omaan elämäänsä, jotta olisi mitä jakaa.

Rakastava katse luo ihmistä; millainen olen, mitä herätän toisessa ihmisessä. Miten käy, kun katseella ohjattavat näytöt kehittyvät?  Mihin enää silmämme luomme? Mitä silloin luomme silmillämme?

Viikonloppuna vietin tyttäreni kanssa kahden keskistä parituntista, kuten jokaisen lapsen kanssa vuorollaan. Lapsi saa valita - kohtuuden rajoissa - mitä teemme. Tyttären toive oli selvä: ”Mä askartelen ja sä voit katsella mun suloista naamaa”. Näin teimme. Oli muuten helkkarin suloinen.