Päiväkotirealismia

Kuvittelet, että koti on paras paikka pienelle lapselle, mutta eräänä päivänä löydät itsesi availemasta päiväkodin porttia, ja purskahdat epätoivoiseen itkuun. Lapsi pärjää kyllä, mutta äidin olisi syytä pitää itsensä kasassa – ainakin parkkipaikalle asti.

Lapseni ovat siirtymässä hoitoon kodin ulkopuolelle. Se jännittää ja jopa pelottaa, ainakin minua. Ensi elokuussa lukitsen siis kotini oven, ja kärrään 2- ja 4-vuotiaan muiden hoidettavaksi. Vaikka päätös on jo tehty, ei edessä ole ihan yksinkertainen palapeli. Tarjolla on kunnallista päivähoitoa, yksityistä leikkikoulua sekä perhepäivähoitajia molemmista laareista.

Pitkällisen pohdinnan jälkeen päädymme hakemaan hoitopaikkoja tien toisella puolella olevaan kunnalliseen päiväkotiin. Se on kodin lähellä, ja molemmat lapset pääsevät saman katon alle, vaikkei varsinaista sisarusryhmää olekaan tarjolla. Autoa lasten kuskaamisen ei tarvita, ja töihin pääsee pyörällä. Ja minä anon lyhennettyä työviikkoa, jottei pienten tarvitsisi heti suoriutua yhtä pitkästä työviikosta kuin meidän aikuisten. Tuudittaudun tähän mielikuvaan lopulta tyytyväisin mielin.

Vähän kerrallaan mielenrauhan rikkovat kuitenkin tuttavapiirin ystävälliset vihjailut siitä, että kyseinen päiväkoti saattaa olla täynnä. Pari puhelinsoittoa vahvistaa asian, eikä muihinkaan lähipäiväkoteihin voida taata kummallekin lapselle paikkaa. On siis otettava käyttöön toinen suunnitelma.

Ja asioillahan on taipumus järjestyä. Esikoiselle tarjotaan paikkaa yksityisestä leikkikoulusta, jonne vuosi sitten hetken mielijohteesta jätin hakemuksen. Paikka vaikuttaa mainiolta, maksu hoituu palvelusetelillä ja toistaiseksi alaikäinen pikkusisar luvataan ottaa mukaan seuraavan vuoden alusta. Siihen asti nuoremmalle on etsittävä sopiva hoitopaikka muualta. Näyttää siis siltä, että arjen muodostamiseen tarvitaankin vähintään yksi auto, yksityistä ja kunnallista hoitoapua sekä entistä pidempiä päiviä kodin ulkopuolella. Palapelin reunat ja päiväkotirealismi alkavat hahmottua. Kokeneemmat hymistelevät vieressä.

Kuivaan epätoivon kyyneleet, ja sovin tapaamisen kahden perhepäivähoitajan kanssa. Käy ilmi, että yksityisellä puolella varahoitopaikka on järjestettävä itse, ja vuosi sitten voimaanastunut kunnallisten hoitajien työaikalaki nakkaa myös kapuloita rattaisiin. Kohtuulliseksi vaihtoehdoksi 2-vuotiaan osalta jää ne päiväkodit työmatkan varrelta, joissa on pienten ryhmä. Ja tosiasia on, että paikkaa ei niistäkään välttämättä löydy - mutta jostain päin kaupunkia kyllä.

Tällä hetkellä odotan yhteydenottoa päivähoidon ohjaustiimiltä, joka sijoittaa kaupunkimme tuhannet lapset hoitopaikkoihin. Heitä varmasti kiinnostaa minun huoleni omasta lapsestani. Itku pirahtaa taas, ja minulle kerrotaan lasten olevan kovin sopeutuvaisia. Jokin ratkaisu löytyy, kun vain äiti nyt ottaa ja ymmärtää, ettei ole ainoa ihminen tässä maailmassa, joka lapsilleen hoitopaikkaa on hakemassa. Lapsi pärjää kyllä. Tähän tyydyn, ja loput palapelin palat yritän etsiä kesän aikana.

Kirjoittaja on Ylen Akuutti-ohjelman toimittaja Oulusta.