Lastenpsykiatri Janna Rantala: Lapset ottavat tilan haltuunsa

Muutimme kesällä. Miehen hakiessa toista muuttokuormaa minä yritin saada alustavaa järjestystä huonekalu- ja laatikkokaaoksen. Miten järjestää edes sänkypaikka kaikille ensimmäiseksi yöksi? Missä olikaan lähin kauppa? Mihin pakkasin unilelut? Stressi surisi päässäni.

Lapset sen sijaan juoksentelivat pari tuntia mölyten ja kikattaen huoneesta toiseen. Lastenpsykiatrina tietysti ymmärsin, että he - lapsiraukat - ovat levottomia ja turvattomia kodin vaihduttua. Hoidin asian rautaisella ammattitaidolla heti kun muuttolaatikoilta maltoin. Kyykistyin lasten tasolle ja sanoitin lasten ikätason huomioiden, miten muutto voi tuntua ensin surulliselta ja vähän pelottavaltakin, mutta kaikki kyllä järjestyy, eikä tarvitse olla levoton. Esikoinen ilmoitti innostuneena: ”Ei, äiti, en mä ole levoton. Me vaan tutkitaan!”

Nolostuneena istahdin havainnoimaan, miten lapseni tutkivat uutta kotia.

- Akustiikkaa testattiin huolella jokaisessa huoneessa. Testi sisälsi volyymin, rytmin ja sävelkorkeuden mittavaa vaihtelua. Tutkijat tarkistivat akustiikan soolo-, duo ja trio-kokoonpanoissa. Havainnoijan mielestä testaus kuulosti möykältä, kirkunalta ja rasittavalta.

- Kodin kulkureitit kartoitettiin huolella. Erityisesti panostettiin reitteihin, jotka sallivat ympärijuoksemisen, hyppimisen, kiipeilyn ja ahtautumisen. Havainnoijan fysiikalle reitit vaikuttivat epäkäytännöllisiltä ja riskialttiilta.

- Kodin äärirajojen tarkistusmittaus suoritettiin kurkkimalla ja tökkimällä. Mittaus ulottui jokaiseen komeroon, rakoon, viemäriin, putkeen ja ritilään. Havainnoijan mielestä mittaus kuului ”Ei! Pitääkö teidän joka paikkaan änkeä” -kategoriaan.

- Lähiympäristöön suoritettiin alustava katselmus ikkunoiden kautta. Koirien näkemisestä ilahduttiin. Havainnoijan mielestä ikkunat likaantuivat.

Tällä tutkimuksella saatiin nukuttua rauhassa yö. Seuraavana aamuna alkoi tarmokas tilan haltuunotto, eli merkkaus.

Kuopus järjesteli huolekkaasti lempikirjansa sänkynsä viereen. Keskimmäinen varmisti, että leikkiautot mahtuvat parkkeeraamaan vanhempien sängyn alle. Esikoinen liimasi oranssilla remonttiteipillä jokaiseen huoneeseen ”kyltin”, jossa luki perheenjäsenen nimikirjaimet.  Äiti lakkasi havainnoimasta ja määräsi teipit irrotettavaksi seuraavana päivänä.

Ulkona koluttiin, kiivettiin ja nimettiin. Kiipeilypuu. Höpö-kivi. Kiltin kauppiaan kauppa. Se risteys, missä me nähtiin Sissi-koira. Alkoi jo tuntua kotoisalta.

Muuttolaatikoiden keskellä mietin, miten väärin tulkitsen lapsen tavan kokea ja tutkia. Näen paljon vaivaa lapsen mielen eteen: puhun, sanoitan, valmistelen, muistelen. Mutta kun lapsi hehkuu löytämisen iloa, kutsunkin sitä riehumiseksi, huonoksi käytökseksi tai ylimitoitetun vaaralliseksi. Liian usein sivuutan asioiden fyysisen puolen. Unohdan, että pienelle lapselle asioissa on tärkeää myös kosketettava, kuulostava, haistettava. He vasta keräävät havaintoja erilaisten tilojen tunnusta, ulottuvuudesta, kaiusta. 

Ehkä lapselle koti on koti vasta, kun hän tietää miltä hänen naurunsa tai itkunsa kuulostaa juuri täällä. Miltä maistuu eteisen seinä. Onko täälläkin yöllä pimeää. Missä äiti ottaa syliin. Miltä haisee se uusi sohva, jolla isän kanssa köllötetään.

Uuden kodin tutkiminen vie aikaa. Emme ole saaneet vielä koottua kaikkia huonekaluja tai ripustettua yhtäkään taulua seinälle. Onneksi remonttiteipin oranssi sopii ihan kivasti seinän värisävyyn.