Lastenpsykiatri Janna Rantala: Media ja lapset (tarina eräästä kivääristä)

Tehtävä on vaativa sekä lapselle että aikuiselle.

Viime kesänä pieni poikani kierteli hartaasti hyllyjen välissä. Äidin sydämeni paisui ylpeydestä, kun hän otti käteensä kuninkaan viitan. Kuumeiset aivoni kävivät äänetöntä yksinpuhelua: ”Kyllä! Olet oidipaali-iässä, ilman muuta valitset siihen sopivan lahjan! Teoriat ovat sittenkin totta!”.  Olimme jo kassajonossa, kun poikani katse yhtäkkiä terästyi, koko vartalo asettui kiihtyneeseen etukenoon ja viitta putosi kädestä.  Hän osoitti ääni jännityksestä vapisten hyllyllä loikovaa ruskeaa, pitkulaista lelua. ”Äiti, onko toi sopivaa hintaluokkaa”. Olihan se. Se ei vaan äidin mielestä muuten ollut oikein sopiva, vaan kivääri.

Oli 29.7.2011. Siitä oli vasta viikko. Se vaikutti vielä meihin kaikkiin.

Tietysti se oli vain lelukivääri ja ihan turvallinen ja kaikkea, mutta kun se oli kivääri. Ja kun minä niin olisin toivonut, ettei oma lapseni sitten kuitenkaan innostuisi pyssyleikeistä, kuten valtaosa ikäisistään pojista kiinnostuu. Tietysti se on vain cowboyta ja taisteluleikkiä ja ihan oidipaalistakin, mutta kun se on kivääri.

Ei minua yhtään ollut haitannut, että lapseni oli jo aiemmin leikkinyt miekkailevaa ritaria tai merirosvoja. Sehän on vähän niin kuin historiallista, eikä sillä lailla uhkaavaa. Ja minusta oli ollut ihan hyvä, kun päiväkodissa oli sovittu, että keppejä saa ulkoleikissä käyttää pyssynä, mutta saa osoitella vain niitä, jotka ovat leikissä mukana. Mutta että oma lapseni kaikista leluosaston leluista valitsin kiväärin. Ja vielä niin onnellisena!

Olisi tuntunut väärältä syyllistää lastani cowboy-leikeistä siksi, että muuan, varmaankin aikoinaan kovin onneton pikkupoika, oli tehnyt sanoinkuvaamatonta pahaa viikkoa aiemmin. Ei lapseni siitä mitään tiennyt. Hän oli vielä niin pieni, että häntä oli helppo suojella liialta tiedolta. Emme katso teeveen tai kuuntele radion uutisia lastemme kuullen. Hän ei osannut lukea lööppejä. Hänelle Jokela tai Kauhajoki on vain paikannimi. Lapsisotilaita hän tuskin osaa kuvitellakaan.

Kivääri ostettiin ja hän kantoi sitä kaupungin halki ylpeydestä punehtuneena. Minua punastutti ihan muista syistä. Olin tuntevinani vastaantulijoiden pitkät katseet, kulmien rypistyksen. Kestin vaivoin häpeääni. 

Kävelimme puiston läpi. Lämmin loppukesän päivä, jäätelöä syöviä sievästi kammattuja lapsia. Miimikko-pariskunta esitteli taidokkuuttaan: herra puhalsi jättimäisiä saippuakuplia innosta kiljuvien lapsien rikottavaksi, rouva soitti ksylofonilla. Koko puisto tuntui muuttuneen taikamaailmaksi, jossa mitään pahaa ei koskaan voisi tapahtua. Ja siihen me saavuimme: minä ja poikani ja kivääri.

Tietysti se oli edelleen leikkikivääri. Ja tietysti poikani oli edelleen se sama, leikinmaailmassa elävä, maailman järkytyksistä melko tietämätön pieni lapsi. Mutta minä en enää ollut ihan sama. Pieni poika ja pyssyleikit oli muuttunut minun mielessäni joksikin levottomuutta herättäväksi. Ja siltä lapsia on paljon vaikeampi suojella.