Lastenpsykiatri Janna Rantala: Yllytyksestä

Lapseni makaa kirkuen kaupan lattialla, akuutissa karkinvaatimiskriisissä. Miten tässä TAAS kävi näin? Enkö minä nimenomaan, aivan selvästi, juuri ennen kauppaan tuloa, erikseen painottanut, että en missään tapauksessa osta hänelle kaupasta karkkia, vaikka hän kuinka pyytäisi tai kirkuisi?

Ja entä se kerta kun automatkan aluksi tein lapsilleni aivan selväksi, että vaikka edessä onkin pitkä ja ikävystyttävä ajo, en halua kuulla minkäänlaista mankunaa ja tappelun nujakkaa takapenkiltä. Kolmen kilometrin kohdalla alkoi ensimmäinen tönimiskisa!

Puhumattakaan siitä, miten Linnanmäen reissun puolessa välissä aloin varoitella, että kohta lähdemme kotiin, haluavat lapset tai eivät, jottei vain seuraisi juuri sellaista itkukonserttia, joka sitten seurasi.

Miten tässä aina käy näin? Miksi aina yllytän lapsiani?

Jotenkin tulen monessa tilanteessa itse aiheuttaneeksi juuri sen reaktion, jota muka haluan välttää. Totta kai lapset kinuavat kaupassa karkkia, kun siitä oikein erikseen muistuttaa. Automatkan voisi tietysti lanseerata myös pitkänä ja mielenkiintoisena, jos todella haluaisi välttää takapenkin riitelyä. Ja Linnanmäki – no, itkukonsertti nyt ehkä vain kuuluu pääsylipun hintaan.

Miksi yllytän lapsiani riitelemään ja kiukkuamaan?

Monesti tulen yllyttäneeksi ihan vain, koska puhun vahingossa ääneen sen, mikä pitäisi pitää pääni sisäisenä keskusteluna. Jos se tällä kertaa alkaa kinuta karkkia, niin en osta, pysyn vaan rauhallisena vaikka se kirkuisi...

Joskus saatan provosoida lapsia käyttäytymään itselleni lapsuudesta tutulla tavalla – kuten nujakoimaan veljen kanssa koko mökkimatkan. Tuntuu mukavalla tavalla tutulta, kun samat kuviot toistuvat sukupolvesta toiseen. Ja tuntuu oudolla tavalla tyydyttävältä olla tällä kertaa se aikuinen, joka saa komentaa ja olla siis niin väsynyt tähän nujakointiin.

Ehkä saatan yllyttää heitä tekemään juuri sitä, mitä en itse lapsena ole uskaltanut – tai uskalla vieläkään. Kyllä minun on monesti tehnyt mieli heittäytyä lattialle kirkumaan koska en saa mitä haluan! Jos ei nyt kaupassa, niin ainakin Kerkko Koskinen kollektiivin keikkalippuja turhaan havitellessa.

Ja – noloa kyllä – joskus taidan yllyttää lapsiani vain, jotta saisin olla heidän uhrinsa. Äiti-parka, joka tekee kaikkensa, ja silti lapset vain kiukkuavat ja riitelevät. Kiittämättömiä nulikoita, minkäs teet, huoh.

Mikä surkeinta, en läheskään aina muista, että voisin yllyttää lasta myös kivaan käytökseen. Pienet lapset ovat todella alttiita poimimaan aikuisten toiveita puolesta silmäyksestäkin. Jos haluan kivan kyläreissun, voin alkaa ajoissa puhua, miten hauskaa onkaan taas tavata Tommia ja Timiä. Ja miten kiva on käydä lasten kanssa mökillä, kun se automatkakin sujuu aina niin rattoisasti.

Kaikkein vaativin osa yllytyksen kestämisessä on se, ettei itse lähde mukaan lasten yllytykseen. Ettei hermostu karkkihyllyn vaatimusten edessä tai tönimisen alkaessa. En itse osaa tätä jaloa taitoa lainkaan, mutta kerron ihailemani tosi tapahtuman yllyttääkseni itseäni.

Näin pikkuputiikissa isän ja kaksi lasta, ehkä neljä- ja kuusivuotiaat. Isä selaili lehteä, kun lapset, ensin toisiaan vilkaisten, kutsuivat häntä.

"Isä. Kato mitä tässä on." Lapset seisoivat suuren karkkihyllyn edessä, kummallakin käsi toiveikkaina valitun pussin päällä.

Kylmähermoinen isä ei hätkähtänyt. Hän vain vilkaisi karkkeja ja totesi rauhallisesti: "Ai. Onpa... värikkäitä".

Lapset huokaisivat ja kääntyivät pois. Kukaan ei kirkunut.