Small Facesin toinen studioalbumi Small Faces (Immediate, 1967) merkitsi samankaltaista luovaa harppausta yhtyeen uralla kuin The Beatlesin siirtymä Helpistä Rubber Souliin. Small Faces tempautui toisella levyllään tiukasta mod-, rhythm and blues- ja soul-paahdosta aiempaa kokeilevampaan ja psykedeelisempään suuntaan.
Small Faces oli ajautunut taloudellisiin erimielisyyksiin managerinsa Don Ardenin kanssa loppuvuonna 1966, minkä seurauksena yhtyeen tie erkani paitsi Ardenin, myös levy-yhtiö Deccan kanssa. Uutta sopimusta bändille tarjosi hiljattain perustettu Immediate Records, joka oli Rolling Stonesin managerin, Andrew Loog Oldhamin pyörittämä riippumaton levy-yhtiö.
Levy-yhtiön vaihdos olikin tärkeä vauhdittaja Small Facesin suunnanmuutoksessa. Yhtye sai käyttöönsä lähes rajattomasti aikaa Olympicin uudessa, huippuvarustellussa 8-raitastudiossa. Bändi työskenteli tiiviissä yhteistyössä äänittäjävelho Glyn Johnsin kanssa ja kokeili ennakkoluulottomasti moniraitastudion mahdollisuuksia. Samalla Small Faces myös laajensi sointiväripalettiaan hyödyntämällä levyllä mm. puhallinsektiota, congarumpuja, cembaloa ja mellotronia.
Lopputulos on kekseliäs, monitahoinen ja hyväntuulinen keitos, jossa sekoittuvat hienovaraisesti soul-, psykedelia-, folk- ja music hall -vaikutteet. Laulaja/kitaristi Steve Marriottin aina yhtä sielukkaiden lauluosuuksien ohella basisti Ronnie Lane hoitaa päävokaalit peräti viidessä kappaleessa ja urkuri Ian MacLagankin pääsee solistiksi yhden biisin ajaksi. Ehkä tämäkin osaltaan heijastelee yhtyeen kokeilunhalua ja uuden suunnan etsintää.
Biisimateriaali on pääosin Marriottin ja Lanen käsialaa ja tiukkaa tavaraa kautta linjan. Omia suosikkejani ovat mm. väkivahva soul-rypistys My Way Of Giving, utuinen balladi Show Me Way sekä letkeästi svengaava Something I Want To Tell You.
Small Facesin kakkosalbumilta ei julkaistu yhtään singleä. Levyn myyntimenestys jäi myöhemmin samana kesänä ilmestyneen Itchycoo Park -singlen sekä seuraavana vuonna julkaistun konseptialbumin Ogden’s Nut Gone Flaken (1968) varjoon. Kuitenkin juuri bändin kakkosalbumi kiteyttää jotain olennaista siitä hetkestä, jollon svengaava Lontoo reivasi kurssiaan kohti uusia sointivärejä. Small Faces on läpeensä hieno albumi, joka on suotta jäänyt katveeseen yhtyeen loisteliaassa tuotannossa.