Suomi on huolissaan imagostaan kuin finninaamainen teini.

Kestohuolena ovat muka huonot suhteet USA:han ja kansan itsepäinen tahto suhtautua kriittisesti EU:hun ja epäilevästi Natoon.

Huolenaiheista suurin on silti Eurovision laulukilpailut, joissa menestyminen toi ennen kokemattomat paineet näyttää, mitä me olemme.

Tiedotusvälineitä seuratessa tulee käsitys, ettei olisi niemeä, ei notkoa eikä saarelmaa, jossa ei tälläkin hetkellä jännitettäisi, miten juontajat selviävät tehtävästään, toimiiko tekniikka ja miten kansan rahoittama Yleisradio aikoo esitellä kotimaamme.

Kysymyksistä viimeinen onkin kiinnostava: näytetäänkö Suomi sellaisena kuin se on vai tehdäänkö taas tyypillinen, valheellinen matkailunedistämiskooste, jonka mukaan Suomi on pelkkiä metsälampia ja joutsenia, poroja ja joulupukkeja, matkapuhelimia ja paperikoneita.

Otetaan pari faktaa: Suomi on maailmalla yhtä tunnettu kuin Mosambik ja helsinkiläiset asuvat samalla leveysasteella kuin Alaskan ja Grönlannin eskimot. Suomi on tuntematon, pohjoinen maa.

Jotakin ainutlaatuista täällä kuitenkin syntyy: esimerkiksi kansalaisia, jotka johtavat kuuluisimpia orkestereita ja hurmaavat maailman oopperalavat, ajavat kovempaa kuin ketkään ja keräävät kirkkaimmat mitalit useissa urheilulajeissa.

Omintakeisuus vie maineeseen, sen ovat todistaneet Lordi heavyllään, Tove Jansson Muumeillaan ja Aki Kaurismäki elokuvillaan.

Jos haluamme välittää itsestämme kiinnostavan ja totuutta edes hipaisevan kuvan, me näytämme persoonallisen maan ja kansan, joka on hulluhko sekoitus nuorta voimaa ja vanhaa viisautta, hiljaisuutta ja hylättyjä seutuja, tyhjyyttä, tietoa ja takapihojen kauneutta.

Sellaista maata sopii jopa kadehtia.