Larin Paraske.

Huolimatta kansallisuusaatteesta folklorismi ei kukoistanut 30-luvun suomalaisessa musiikissa. Jean Sibelius kuuli Larin Parasken laulavan ennen joulua 1891. Ilmeisesti Paraske esitti Sibeliukselle tunnetuimman ja laajimman itkuvirtensä, jonka hän oli sepittänyt kuolleen miehensä muistoksi.

Sibelius teki muistiinpanoja, jotka ovat valitettavasti kadonneet. Parasken runosävelmissä, joita vieraat vaikutteet eivät olleet turmelleet, Sibelius löysi arkaaisen elementin, josta muodostui hänen myöhemmän sävelkielensä ydinaines.

Myöhemmin Sibelius väitti, että olisi kuullut Paraskea vasta Kullervo-sinfonian valmistumisen jälkeen. Romanttinen individualisti kun oli, Sibelius piti tarkkaa huolta siitä, että näyttäisi ainutkertaiselta ja erilliseltä ilmestykseltä, johon ei kansanmusiikki eivätkä toiset säveltäjät olleet vaikuttaneet.

Tosiasia on kuitenkin, ettei Sibelius Kullervossaan eikä muissakaan teoksissaan käytä suomalaisia kansansävelmiä suoraan lainaten, vaan kansanmusiikin vaikutus tuntuu hänen musiikkinsa syväkerroksissa. Voisi siis sanoa, että Sibelius halusi tavoittaa kansanmusiikin elävän hengen, mutta musiikillinen materiaali jota hän käytti tuon hengen ilmaisemiseen, on suurimmaksi osaksi peräisin eurooppalaisesta sinfonisesta traditiosta (Beethoven, Brahms, Bruckner).

	Hääkulkue

Toisin kuin Sibelius, Toivo Kuula ja Leevi Madetoja käyttivät suomalaisia kansansävelmiä tuotannossaan, parhaana esimerkkinä kansanlaulun ”Tuuli se taivutti koivun larvan” esiintyminen eräänlaisena tunnusaiheena Madetojan oopperassa Pohjalaisia (1923). Kuula myös keräsi kansanlauluja etelä-Pohjanmaalla.

Varsinaista folklorismia ei säveltaiteessamme ennen toista maailmansotaa kuitenkaan oikeastaan koskaan syntynyt. Säveltäjistämme ei löydy unkarilaisiin Béla Bartókiin tai Zoltán Kodályyn verrattavia ”kansanmusiikin läpitunkemia” säveltäjiä. Ehkä ainoana poikkeuksena Erkki Salmenhaara mainitsee Nizzaan emigroituneen Armas Launiksen (1884-1959), jonka ooppera Aslak Hetta saa myöhäisen kantaesityksensä 17.3.2004 Radion sinfoniaorkesterin konsertissa.

Kun Bartókin vaikutus myöhemmin tuli ajankohtaiseksi suomalaisessa musiikissa, ei siis ollut olemassa mitään käypää, vakiintunutta mallia kansanmusiikin käyttämiseksi taidemusiikissa. Tästä seurasim että vaikutteiden antajaksi muodostui Bartókin tyyli (esimerkkinä Joonas Kokkosen varhaistuotanto 1950-luvun alussa), eivät hänen periaatteensa. Ei kehitetty Bartókin hengessä uutta taidemusiikin sävelkieltä, joka pohjautuisi suomalaisiin talonpoikaissävelmiin, vaan vaikutteet tulivat Bartókin sävelkielestä, joka jo oli taidemusiikkia.

Hedelmällistä ja uutta luovaa suhtautumista kansanmusiikkiin suomalaisessa taidemusiikissa täytyy odottaa 1950- ja 60-luvuille, jolloin erityisesti Einojuhani Rautavaara ja Pehr Henrik Nordgren löysivät ”uudelleen” kansanmusiikin aarreaitan.

	Maanviljelijä Heikki Käyhkö ja hänen kaksi poikaansa soittavat viulua.

Lähteet

Erkki Salmenhaara: Kansanmusiikin käytöstä uudessa suomalaisessa taidemusiikissa. Ihminen musiikin valtakentässä. Juhlakirja professori Timo Mäkiselle. Jyväskylän yliopisto 1979.

Eero Tarasti: Myytti ja musiikki. Semioottinen tutkimus myytin estetiikasta. Gaudeamus 1994.

Erik Tawaststjerna : Jean Sibelius 1. Otava 1965.