YLE Teema

 

Julkaistu tiistaina 02.02.2010 3 185

Jääkiekossa on draamaa!

Kirjoittanut: Santtu Luoto

Maajoukkueen kapteeni Timo Jutila nostaa voittopokaalia vuonna 1995, YLESuomen voitettua jääkiekon MM-finaalin 1995 lähdin kavereiden kanssa muutamalle naapuripubiin. Ne muutamat jäivät muutamiksi, sillä Helsingissä yllättäen vellonut kansanjuhla veti mukaansa, eikä keskustan katuja vaeltaessaan ja riemusta nauttiessaan tullut mieleenkään pysähtyä samaan paikkaan yhtä juomaa pidemmäksi aikaa. Tätä oli odotettu, kuka lyhyen, kuka pidemmän aikaa — minä suunnilleen vuodesta 1972, jolloin tietoinen jääkiekon seuraaminen noin kahdeksanvuotiaana alkoi.

1970-luvulla ei Suomen maailmanmestaruudesta jääkiekossa uskaltanut edes haaveilla. Neuvostoliitto oli ylivertainen, Tšekkoslovakia ja Ruotsi muuten vaan parempia, MM-kisoista poissaoleva Kanada myyttisyydessään kiihottava ja musertava. Suomen maajoukkueelta toivoi parhaimmillaankin isompien kiusaamista ja pelissä mukana sinnittelemistä kolmanteen erään saakka. Jos kaikki menisi kohdalleen ja olisi hieman onnea? Voittihan Puolakin Neuvostoliiton kotikisoissaan 1976!

Mankkaan kansakoulun pienellä jäällä olin milloin Hlinka, milloin Marjamaa, ja ratkaisin huikeilla yksilösuorituksilla MM-kullan täyden katsomon huokaillessa ihastuksesta. Iltaisin höntsäävistä kavereista taisi vain Ari pelata oikeassa joukkueessa. Hänellä oli jengin pelipaita, se oli komea. Arin lapa osui kerran silmäkulmaani, ja sain ensimmäisen mustan silmäni. Olin siitä niin ylpeä kuin vain kahdeksanvuotias poika voi olla.

Askartelin MM-kisojen aikaan erivärisistä pahveista kisoihin osallistuvien maiden liput ja siirtelin niitä toistensa ylä- ja alapuolelle aina kulloisenkin sarjatilanteen mukaan. Ruutuvihot täyttyivät peliraporteista, ja aarrelaatikko HIFK:n mestaruussarjapelien pääsylipuista. Jääkiekko kulki vieressä koko ajan, mutta itse päädyin pelaamaan jalkapalloa, enkä ikinä ymmärtänyt — enkä ymmärrä vieläkään — joidenkin harjoittamaa lajien vastakkainasettelua. Upeita ovat, molemmat, ja vieläkin astuessani jäähalliin tai futiskatsomoon ennen peliä tunnen saman jännityksen ja odotusten väreilyn kuin pikkupoikana.

Murrosiässä elämään murtautuivat voimallisesti punkrock ja kirjallisuus. Jälleen kerran törmäsin omituiseen vastakkainasetteluun: monelle tuttavapiirini niin sanotulle kulttuuri-ihmiselle oli käsittämätöntä, miten joku voi intoilla Milleristä, Sartresta, Salamasta, Sehr Schnellistä, Eppu Normaalista ja urheilusta samaan aikaan. Kuudentoista vanhana ei tietenkään löytänyt tätä asiaa selventämään juuri niitä älyllisiä argumentteja ja ilmaisuja, jotka olisivat avanneet tätä ihmettä kulttuuri-ihmisille: heidän harjoittamaansa ruumiin ja sielun erottamista toisistaan ei vain ymmärtänyt. Miksei muka matkalla treeneihin voisi lukea Allen Ginsbergiä?

Olen yrittänyt myydä jääkiekko- tai jalkapallo-ottelun katsomiskokemusta urheilusta vähät välittäville läheisille pyytäen heitä keskittymään tuloksen sijasta pelin draamaan ja niihin pieniin kertomuksiin ja tunteisiin, joita jokainen ottelu tarjoaa. Sieltä löytyvät rohkeus, pelko, onnistuminen, epäonnistuminen, kiima, raukeus, yhteistyö, itsekkyys, uhrautuminen… eikä käsikirjoituksesta ole tietoa etukäteen, vaan periaatteessa millä pelin sekunnilla hyvänsä voi tapahtua tunnetasolla melkein mitä vain.

Tämän tietävät kaikki ne ihmiset, jotka ilta illan jälkeen hakeutuvat pelien ääreen. Jäähallit ovat täynnä toimessa olevia pelaajia ja valmentajia parempia asiantuntijoita, jotka tietävät keskenään ristiriitaisesti mutta silti tarkalleen, miten pelin saisi paremmaksi. Se saattaa vaikuttaa penkkiurheilijan ylemmyydentunteelta, mutta kyseessä on pohjimmiltaan lajirakkaudesta kumpuava eläytyminen peliin. Itsekin olen yllättänyt itseni hokemasta kiekkokatsomoissa Kanadasta Sveitsiin ja Yhdysvalloista Venäjälle ihmetystäni siitä, mikseivät pelaajat ja valmentajat tajua, miten ottelu tulisi hoitaa. Kysyisivät minulta!

 

Santtu Luoto on ohjannut ja käsikirjoittanut Teemalauantaissa 6.2. esitettävän dokumentin Ihanaa Leijonat ihanaa!

Suosittele185 Suosittelee

Kommentit

Markku N

“monelle tuttavapiirini niin sanotulle kulttuuri-ihmiselle oli käsittämätöntä, miten joku voi intoilla Milleristä, Sartresta, Salamasta, Sehr Schnellistä, Eppu Normaalista ja urheilusta samaan aikaan”

Urheiluihnisten suhtautuminen tuollaiseen oli toisenlaista, ei ihmetelty vaan ivailtiin ja naureskeltiin. Eppu Normaalin ehkä osa nuoremmista käsitti.

Santtu Luoto

Markku N kirjoitti:
“monelle tuttavapiirini niin sanotulle kulttuuri-ihmiselle oli käsittämätöntä, miten joku voi intoilla Milleristä, Sartresta, Salamasta, Sehr Schnellistä, Eppu Normaalista ja urheilusta samaan aikaan”

Urheiluihnisten suhtautuminen tuollaiseen oli toisenlaista, ei ihmetelty vaan ivailtiin ja naureskeltiin. Eppu Normaalin ehkä osa nuoremmista käsitti.

Varmastikin jokaisesta elämänalueiden yksittäisestä fraktiosta löytyy nurkkakuntaisuutta ja hämmennystä tiukimpien rajojen ylittämisen edessä. Aikoinaan työskennellessäni rocklehti Rumbassa sain kuulla eräältä korkeakulttuurin kuluttajalta kritiikkiä siitä, että lehdessä oli julkaistu teatteriohjaaja Jouko Turkan haastattelu: kyseinen nurkkakuntalainen kun oli sitä mieltä, että mitä te rokkarit oikein luulette tekevänne, pysykää lestissänne vaan. Aggressio oli käsinkosketeltava, eli pelko jostain oli haistettavissa. Mutta pelko mistä? Siitä, että omaksi turvaksi rakennetun (korkeakulttuurisen) lokeron seiniä raapivat Lepakkoluolan kellarissa kälyistä rocklehteä toimittavat teinit?

Omat taannoiset joukkuetoverini urheilun saralla toki naureskelivat saarnaamiselleni milloin mistäkin kirjailijasta, mutta ivaa en tässä naureskelussa havainnut, enemmänkin lämmintä kuittailua — ja joidenkin osalta myös mielenkiintoa, ainakin päätellen siitä, että kirjoja piti myös heille lainata. Henry Milleria ei tarvinnut edes tuputtaa sen jälkeen, kun pukukopissa levisi sana kirjojen alkoholi- ja seksipitoisuuksista. Tämän kokemuksen pohjalta ihmettelenkin, miksei yläasteiden äidinkielentunneilla tarjota murrosikäisille luettavaksi juuri esimerkiksi vaikkapa Henry Milleria vauhdittamaan oivallusta siitä, että kirjallisuus voi olla sillai ihan niinku cool juttu?

Moni äidinkielenopettaja on saattanut kirjallisen makunsa virallisuudella (siis tylsyydellä) tuhota nuorten mielenkiinnon kirjallisuuteen, aivan kuten moni liikunnanopettaja on saattanut yksioikoisella liikuntafasismilla tuhota nuorten mielenkiinnon urheiluun, siis omien rajojen ja oman kehon haltuunottoprosessiin. Mut hei, kaikki te siellä: Camus oli jalkapallomaalivahti, Hotakainen pelasi junnuna lätkää, Tervo oli Rovaniemen Gerd Müller ja Tabermann Tammisaaren maalikuningas.

Puusilmä

Tähän kolumniin oli onnistuttu tavoittamaan sanoin sitä jotakin, mikä vetää ihmisiä urheilutapahtumiin. Kiitos siitä.