Huumorista puhuminen on hieman kuin vitsin selittäminen

Kungfutse ei pitänyt huumorista. ”Harvat ne erehtyvät itsehillinnän puolella”, oli hänen mottonsa. Kiinalaista huumoria on dokumentoitu 4500 vuoden ajalta, mutta se on kituuttanut ensin kungfutselaisuuden ja myöhemmin kommunismin puristuksessa. Kulttuurivallankumouksen aikana huumori poistettiin käytöstä, raportoi tohtori Xiao Dong Yue Hongkongin yliopistosta. Se rehabilitoitiin vasta 1980-luvulla ja määriteltiin tärkeäksi osaksi luovuutta, karismaa ja sopusointua.

Tämäkin tarpeettomaksi osoittautunut tiedonsiru tuli vastaan, kun käsikirjoitin Naurun tasavaltaa. Työhuoneessani on valokuva Buster Keatonista, joka istuu kahden jäätyneen junavaunun välissä ja näyttää hivenen kiinalaiselta. Keaton ei naura, niin kuin ei koskaan nauranut. Muistan tosin jostain lukeneeni, että häneltä havaittiin yksi hymy, mutta tieto saattaa olla peräisin Hotakaisen kirjasta Buster Keaton – elämä ja teot. Työni Naurun tasavalta -sarjan käsikirjoittajana tapahtui Keatonin valvovien silmien alla.

Huumorista puhuminen on hieman kuin vitsin selittäminen. Tämä on ydinongelma, kun pitäisi selvittää, mistä suomalaisessa huumorissa on kyse ja mille täällä on naurettu. Alkuun listasin omia naurunaiheitani. Aleksis Kivi, Maiju Lassila, Mika Waltari, Veijo Meri ja Veikko Huovinen. Humalahurmokset ja hukkareissut. Sukupuolisekaannukset ja painovoiman lailla vyöryvät katastrofit. Taskulämpimät hirmuvaltiaat. Vesku Loiri, Velipuolikuu ja Studio Julmahuvi. Akrobaattinen yliyrittäminen, huikea täsmällisyys ja myöhempien maailmanaikojen mediasirkuksen julmat huvit.

Juttelin muutaman Suomessa asuvan ulkomaalaisen kanssa ja kerroin mitä teen: käsikirjoitan sarjaa suomalaisesta huumorista. Miten he kommentoivat? Alkoivat nauraa. Päättelin, että suomalaisuus ja suomalaiset perushyveet – rehellisyys ja täsmällisyys – eivät sivua huumoria. Ehkä meillä on perusteltua syytä uskoa, että huumorimme ei tee meitä ymmärrettävämmiksi tai läheisemmäksi muiden kansojen kanssa. Ei tämä välttämättä aina pidä paikkaansa. Esimerkiksi Aki Kaurismäen elokuvista on ulkomailla löydetty paljonkin huumoria. Sitä on kuvattu sanalla ”deadpan”. Huumoria tuotetaan ilman näkyvää tunteiden ilmaisua, henkimällä tyyneyttä, puhumalla totisesti ja asiallisesti. Mies vailla menneisyyttä -elokuvan pääosassa ollut Markku Peltola oli kreikkalaisen kriitikon mukaan kuin mykkäelokuvan melankolinen koomikko.

Voimmeko tästä siis päätellä, että kansainvälisessä kontekstissa suomalainen on hauskimmillaan ollessaan eleetön, puhuessaan hyvin vähän (”keeping his talk extremely small”) ja alkamalla sen jälkeen toimia. Suomen brändityöryhmää konsultoinut brittiläinen heppu sanoi Hesarin haastattelussa, että mahdollinen kaupaksi menevä suomalainen hyve olisi se, että paljon puheen sijasta suomalainen tekee, siis toimii. Kuin Buster Keaton, päättelin.

Suomessa naurua ei jarruta kungfutselaisuus tai kommunismi vaan realismin jatkuva kukoistus. Realismi on todenmukaisuutta siinä mielessä kuin se ilmenee vakiintuneina tapoina kuvailla arkikokemusta. Realistinen kirjallisuus toistaa valikoituja todellisuuden piirteitä, mutta ensisijaisesti se toistaa sitä tapaa millä asiat on ennenkin kerrottu. Realistinen elokuva esittelee tiskialtaan kaikki sotkut, sillä tiskialtaathan ovat sotkuisia. Realistinen näytelmä esittelee rooliasuihin puettuja näyttelijöitä eläytymässä aitoihin tunnetiloihin. Realistinen musiikki on mollissa ja se kertoo kaipauksesta viisikymmenluvulle. Realismi kertoo yhtenäiskulttuurista, jossa kaikki asiat ovat ratkaistavissa. Siksi olemme oikeassa, kun puolustamme vakiintuneita tapoja, emme erehdy kun hillitsemme itsemme. Huvit ovat erikseen ja harmittomia. Lopuksi tunti tanssia. Komedia ja farssi ovat alempia lajeja. Vaaralliset tapaukset pitää joko teilata tai ylistää kuoliaaksi ja somistaa sitten kansannäytelmäksi ja kansanperinteeksi. Metodi toimi Aleksis Kiven tapauksessa.

Meillä arvostetaan ihmistä, joka sanoo asiat niin kuin ne ovat, joka puhuu totta. Seuraavissa vaaleissa menestyy puolue, jonka puheenjohtajaa kannattajat pitävät totuudenpuhujana. Timo Soini vaati Kreikalta tukipaketin pantiksi ”Rhodoksen saarta tai jotain”. Shakespearekin jo tiesi, että tuo on totuudenpuhujan eli narrin lause. Se pukee sanoiksi Suomen köyhimmän viidenneksen tunteet. Jos se olisi vallanpitäjän lause, oltaisiin Italiassa tai Iranissa, mutta Soini on vasta haastaja. Hän voi käyttää faktoja omiin tarkoituksiinsa, mikä on koomikon tärkeimpiä aseita. Häntä on turha vaatia vastuuseen. Kun Soini joskus saa vastuuta, hän alkaa näyttää yhä enemmän Buster Keatonilta. Pysäytyskuvassa.

Teoriaakin tarvitsin. Ranskalainen filosofi Henri Bergson kirjoitti naurusta kirjan, jolla sata vuotta sitten oli suuri vaikutus ainakin Ranskassa. Bergsonin pätevältä vaikuttava ydinajatus on se, että huumorin perusta on notkean ja elastisen sielun ja jähmeän aineen ristiriita. Sielu on kuin jalastaan sidottu lintu, jonka lämmin sydän lyö kylmää kiveä vasten, niin kuin Pentti Saarikoski muotoili. Tältä pohjalta löytyi Naurun tasavaltaan neliosainen lähestymistapa, jossa notkea ja jäykkä kohtaavat.

Ensin meitä vastassa ovat muut. Me olemme joustavia, ne toiset ovat naurettavan jäykkiä. Toiseksi tulevat ammatit ja hierarkiat. Ihminen yrittää, rooli panee hanttiin. Kolmanneksi sukupuolierot, ruumiintoiminnot ja viinanjuonti. Sielu kohoaa siivilleen, ruumis kiskoo maahan. Neljäntenä elämä ja kuolema, se lopullinen ja muuttumaton. Kiina, Keaton tai Timo Soini eivät esiinny, mutta mukana on iso määrä suomalaista huumoria ja äänessä kolmisenkymmentä haastateltavaa, jotka ovat sotkeneet sormensa huumori-nimiseen taikinaan.

J.P. Pulkkinen on Naurun tasavalta -sarjan käsikirjoittaja. Sarja esitetään Teemalla 26.11.-17.12.