Yhteiskunta murroksessa | Kulttuurielämä | Taiteilijaystäviä | Muistojen seutuja
Vuosilukuja | Taustakirjallisuutta

SUOMALAISEN KULTTUURIELÄMÄN PÄÄPIIRTEITÄ
1880-1930

Kieliasetuksesta käytiin kädenvääntöä jo 1860-luvulla. Samaan aikaan suomenkielinen kirjallisuus alkoi saada jalansijaa. Suomen kielen aseman voimistuminen näkyi mm. suomenkielisen koululaitoksen ja sivistyneistön määrän huimana kasvuna sekä lukutaidon ja suomenkielisen kirjallisuuden harrastuksen lisääntymisenä.

Vuonna 1885 Juhani Aho kertoi lehtiartikkelissaan uuden taidevirtauksen, realismin, olemassaolosta. Hän otti taiteilijaystäviensä kanssa innolla vastaan suuntauksen, joka lopulta hallitsi koko 1880-lukua niin kirjallisuudessa kuin kuvataiteessakin. Taiteilijat opiskelivat Pariisissa ja saivat siten etäisyyttä Suomeen. Palattuaan he kuvasivat kotimaataan uusin ja avoimimmin silmin. He valitsivat kohteikseen usein yhteiskunnassa ilmenneitä epäkohtia ja pyrkivät kuvaamaan niitä mahdollisimman totuudenmukaisesti. Kuvataiteessa realismin hallitseva laji oli maisemamaalaus.

Seuraavalla vuosikymmenellä Suomeen rantautui uusi maailmalta tullut virtaus, jossa korostettiin yksilöllisiä kokemuksia ja hengenelämää. Realismin puolesta puhuneet kirjailijat omaksuivat uusromantiikaksi nimetyn suuntauksen ja maalaustaiteessa kiinnostuttiin symboliikasta, jonka tuli kuvata vertauskuvallisesti elämän mysteerioita. Kuvataide muuttui 1890-luvun kuluessa kirjallisuuden tavoin kansallisromantiikaksi, Suomen kansan alkujuuria ja omaperäisyyttä kuvaavaksi taiteeksi, joka käytti hyväkseen mm. karelianismia.

Vuosisadan vaihduttua kirjallisuuden tehtävä alkoi muuttua - tarkoitus ei ollut enää pyrkiä heijastamaan yhtenäisenä joukkona koko kansakunnan tuntoja. Kirjallisuus jakautui osakulttuureihin, työväen- ja suomenruotsalainen kirjallisuus erkanivat omille teilleen. Uusromantiikka jatkoi kulkuaan karelianismista irronneella ja eurooppalaiseen tapaan symbolistisesti värittyneellä lyriikalla. Hieman myöhemmin päätään nosti myös realismi uudessa muodossaan proosataiteen puolella.

Vuosisadanvaihteen maalaustaide pyrki pois raskassävyisestä kansallisromantiikasta ja tilalle tuli heleitä ja puhtaita värejä ja muotoja korostava taide. Samansuuntainen muutos tapahtui myös Venny Soldan-Brofeldtin taideteoksissa. Realismi alkoi näkyä uusin, vahvoin värein maalatuissa valomaalauksissa.

Kirjallinen aikakausi muuttui sukupolvea nopeammin ja etenkin vanhemman polven kirjailijat kokivat vauhdin liian nopeaksi. Pitkin 1910-lukua esiin marssinut uusi sukupolvi valloitti kirjallisia piirejä ja Juhani Aho sekä muut vanhan polven kirjailijat jäivät uusien virtausten ulkopuolelle. Ahon kuolemaan katkesi eräs suomalaisen kirjallisuuden aikakausi - Suomen kansan tuntoja selvitellyt yhteiskuntakriittinen realismi.

Myös maalaustaiteessa tapahtui 1910-luvulla sukupolvenvaihdos. Nuoret taiteilijat suosivat modernia ekspressiivistä taidetta. Kuten kirjallisuudessakin, vanhemman sukupolven taidemaalarit vierastivat uutta, radikaalia suuntausta, jossa paksut värit ja maalauksellisuus ajoivat itse aiheen ohi.

Kirjallisuudessa vaikuttivat 1920-luvulla nuoren polven ruotsalaiset modernistit sekä Tulenkantajiksi nimetty ryhmittymä, jotka katsoivat uusin tyylikeinoin tulevaisuuteen. Yltyvä kielitaistelu syvensi näiden kahden erilaisen ryhmän välistä juopaa. Vanhemman sukupolven edustajista useimmat kulkivat omia polkujaan.

Kuvataiteissa koitti Suomen itsenäistymisen jälkeen hiljainen kausi. Hiljaiselo ei kuitenkaan koskenut kuvanveistoa, sillä Suomen nuori valtio tilasi useita muistomerkkejä ja sankaripatsaita itsenäisyytensä innoittamana. 1920-luvulla maalaustaiteessa kokeiltiin monia maailmalta tulleita uusia virtauksia - surrealismia, kubismia ja uusklassismia sekä siitä pohjansa saanutta uusasiallisuutta.

Seuraava vuosikymmen toi mukanaan uudet tuulet - 1920-luvun hilpeä, vapaa ja vilkas kulttuurielämä sai väistyä. Ilmapiiri muuttui raskaammaksi ja kiihkomielisemmäksi ja 1930-lukua alkoi dominoida aatteiden sävyttämä taide.

"Jo alkaa meidänkin syrjäisissä suonissamme tuntua tykytykset suuren maailman sydämestä" Juhani Aho

Kultakausi

Suomalaisen kulttuurin kultakausi sijoittuu 1900-luvun vaihteen molemmin puolin. Eräs tärkeä tekijä kultakauden syntymisen kannalta oli lahjakas Järnefeltin suku, jonka ympärille suomalaiset kulttuurivaikuttajat ryhmittyivät. Kultakausi vaikutti Suomen kulttuurisen identiteetin muotoutumiseen ja loi osaltaan pohjaa Suomen itsenäistymiselle. Kultakausi päättyi ennen ensimmäistä maailmansotaa. Siitä on sanottu, ettei sen ihanuutta tiedä, jollei aikaa ole itse elänyt.

Tuusulanjärven taiteilijayhteisö

Tuusulanjärven taiteilijayhteisön piirissä syntyi suuri osa kultakauden taiteesta. Ahot asettuivat taiteilijayhteisöstä ensimmäisenä Tuusulanjärven rantamaisemiin. Juhani Aho sai houkuteltua ystäviään naapurikseen ja niin alueelle alkoi kerääntyä suomalaisen kulttuurin merkkihenkilöitä.

Tuusulanjärven itäisten rantatonttien asukkaat muodostivat pian ainutlaatuisen taiteilijayhteisön. Ahojen jälkeen seudulle muutti taiteilija Eero Järnefelt perheineen. Ensin he asettuivat vastarannalle Vanhankylän kartanoon, kunnes saivat uuden Suvirannan rakennustyöt valmiiksi vuonna 1901. Taidemaalari Pekka Halonen rakensi perheelleen vuonna 1902 itse suunnittelemansa hirsisen ateljeehuvilan ja nimesi sen Halosenniemeksi. Vuonna 1904 valmistui Jean Sibeliuksen ja hänen perheensä hirsitalo, joka sai nimekseen Ainola.

Taiteilijayhteisö vietti vilkasta yhteiselämää Tuusulanjärven rantamaisemissa ja sai usein vieraikseen muita ajan kulttuurivaikuttajia Eino Leinosta nuoreen F. E. Sillanpäähän. Rauhallinen maalaismaisema ja taiteilijaystävien tuki olivat luomistyön kannalta tärkeitä tekijöitä. Juhani Aho kirjoitti Aholassa mm. teoksensa Katajainen kansani, Kevät ja takatalvi sekä Juha. Venny puolestaan teki siellä suuren osan töistään ja kuvitti erityisesti lastenkirjoja.

Yhteiskunta murroksessa | Kulttuurielämä | Taiteilijaystäviä | Muistojen seutuja
Vuosilukuja | Taustakirjallisuutta