Linda

Rakastan nyrkkeilyä. Rakastan Hannu Karpoa.

Rakastan myös varpaiden huljuttelua järvessä, mutta koska sitä ei voi näillä leveysasteilla kovin usein tehdä, vaikuttavat kaksi ensin mainittua tapaani kohdata maailma suurimman osan vuodesta.

Ei maailman trendikkäintä, tiedän. Asioiden tekeminen ilman ironiaa ei ole nykyään kovin arvostettua. Itsekään en siihen pysty. Itse asiassa juuri taipumus nähdä kieli poskessa silloinkin kun se ei siellä ole saattaa olla syy nyrkkeilyurani lyhyydelle.

Niistä on kuitenkin löydettävissä suuria viisauksia. Sekä nyrkkeily että Hannu Karpona oleminen vaativat terrierimäistä asennetta ja loputonta itseluottamusta. Lisäksi molemmat ovat herkkää tasapainottelua sen välillä, kääntyykö tilanne voitoksi vai täystyrmäykseksi. Vaikka se kuuluisa oikea suora on yleensä parempi antaa itse kuin ottaa vastaan, myös tappiot kuuluvat pelin henkeen.

Nyrkkeilyn ja Hannu Karpon yhdistelmästä voidaan mielestäni suoraan johtaa myös hyvän journalismin resepti: kokonaisuus on kasassa silloin kun jutusta löytyy jokin yllätyselementti, jokin shakista tuttu strateginen siirto (kyllä, myös nyrkkeily koostuu niistä) ja pienen ihmisen näkökulma.

Tämän näkemyksen kehittyminen on vaatinut pitkän suodattumisprosessin. Oman arvioni mukaan se alkoi joskus vuosia sitten Oranssin ja Lepakon underground-keikoilta ja on nyt johtanut Pasilan Radiotalon viidenteen kerrokseen.

Täältä lähden kentälle ylpeästi, vähintäänkin henkinen karvalakki päässä.