Kulttuuri on hirveää sontaa

Olen 33-vuotias mielenterveystyöntekijä Keravalta. Yritän kehittää tietämystäni ja ymmärrystäni kulttuurin suhteen. Eniten kuitenkin rakastan vapaa-ottelua, uhkapelejä, katselen televisiosta sotadokumentteja sekä harrastan kaikkea oikeaa urheilua, niin kuin jokaisen oikean tosiäijän kuuluukin tehdä ollakseen uskottava tosiäijä.

Suhdettani kulttuuriin kuvasin aikanaan ilmaisulla ”kaikki kulttuuri on hirveätä sontaa”. Siitä olen päässyt eteenpäin jo jonkin verran, nykyään jopa nautin joistain kulttuurielämyksistä.

Kulttuuriharrastukseni alkoi keväällä 2008, kun pääsin Ylen Kulttuurikuntoklinikka TV-ohjelmaan. Kulttuurikuntoani kohennettiin urakalla ja vauhdilla, sain elämyksiä mm ennen inhoamistani runoista sekä nykytanssista. Kokosin myös taidenäyttelyn Keravan taidemuseoon ja siellä sain lopullisen ahaa-elämyksen kulttuurin tuntemukseeni, taiteen kautta voi välittää niin monia asioita.

Minua kuitenkin ajaa tällä hetkellä taidenäyttelyihin halu oppia ymmärtämään, mikä tässä nyt sitten on edes lipun hinnan arvoista, ”hirveää sontaa” ajattelen usein vieläkin. Kulttuurin harrastamisella on kuitenkin tutkitusti elämän laatua ja terveyttä edistävä vaikutus, joten opiskeluni jatkuu.

Sitten minulta kysyttiin haluaisinko pitää kulttuurikuntoryhmää miehille Keravan kansanopistossa.  

Ja, jotta homma olisi oikein absurdia, minua pyydettiin myös kirjoittamaan tästä asiasta blogia.  

Kuulosti niin kummalliselta, etten voinut kuin suostua molempiin.

Kulttuurikuntoryhmän tarkoitus on saada kokemuksia ns. korkeakulttuurista, pelkkä tv:n katsominen ja radion kuuntelu ei nyt riitä, koska sitähän lähes kaikki tekevät muutenkin. 

Keravan kansanopistossa aloitettiin siis miesten kulttuurikunnon klubi ja minä sain kunnian alkaa sitä vetämään. Ryhmä sai alkunsa huomiosta, etteivät miehet ymmärrä eivätkä harrasta tarpeeksi kulttuuria eivätkä käy kansanopiston kursseilla. Keskiverto runonlausuntaillassa tai oopperassa ei ole yleensä miehiä paikalla kuin muutama ja hekin vaimonsa mukaan pakottamia, posliininmaalauskurssilla ei sitäkään vähää. Mutta kuten mainitsin kulttuurin olevan hyväksi ihmiselle, on se silloin sitä varmaan myös miehille. 

Miehellä tarkoitan nyt lihaa syöviä, armeijan käyneitä, jäyhiä heteroita, eli ihan keskiverto miehiä. Sellainen ei tunnetusti korkeakulttuuria paljoa harrastele. Itselläni on toki monia käsityksiä mistä tämä johtuu, mutta jos nyt tehdään pieni koe. Jätetään moukkamainen haukkuminen ja ennakkoluuloisuus pois ja aletaan tutkia ihan rauhassa, äijäporukalla kymmenisen kertaa, että mihin lopputulokseen päästään.

Miksi miehet ei tällaista harrastele? Onko äijälauma ylipäätään edes tervetullut vaikkapa nykytanssia katsomaan? Pilataanko me fiini ja kulturelli tunnelma tai onko syy harrastamattomuuteen siinä, että me miehet vain ollaan niin tunnekylmiä? vai? No se saadaan aikanaan nähdä.

Ajattelin aloittaa äijien kulttuurikunnon kohentamisen pehmeällä alkeiskurssilla, mutta kurssille ei tullutkaan yhtään korkeakulttuuria vihaavaa moukkaa, vaan ennakkoluulottomia ja kulttuuriin jo jonkinlaisen suhteen omaavia miehiä, joten ihan kirjastokortin hankkimisesta alkaen ei tarvinnut aloittaa. Tämä tarkoittaa myös sitä, että taidan tienata palkkani kurssin vetämisestä kohtuuttoman helpolla.

Aloitimme urakkamme Keravan kotiseutumuseosta, yhteensä 14 äijää kuunteli opastusta Keravan historiasta ja kulttuurista. Ensimmäinen tapaaminen oli onnistunut, käynnistä tykättiin. Miehethän yleensä arvostavat suurta asiantuntijuutta ja meille sattui oppaaksi erittäin hyvä asiantuntija, kun kyse on Keravan seudun historiasta. Tuli paljon yksityiskohtaista tietoa paikkojen nimistä, eri aikakausien tavoista ja laitteista.  

Keskusteluissamme ryhmän jäsenet toivat esiin toiveitaan tutustumiskohteista jatkossa, joita olivat mm. teatterit, museot ja konsertit. Jatkosuunnitelma taitaa olla yksinkertaisuudessaan se, että menemme tapahtumasta toiseen nauttien kulttuurin mukanaan tuomista riemuista ja kärsimyksistä. Nyt käymme mielenkiinnolla uusia haasteita päin.

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle