Remu gave me an interview
Kun Remu istuu vastapäätä ja selittää millaiset partaveitsellä piirretyt viikset ja karsea hiuspöheikkö Little Richardilla oli vanhan levyn kannessa, tulee hetkiseksi tunne, että on rock’n’rollin ytimessä.
Kun päällikkö karjaisee vielä kuuluvan ”whoooooooooo”-huudon markkeeraamaan Pikku-Rikun laulutyyliä, tunne voimistuu. Kuulin kerran kuinka joku lohkaisi baarissa osuvasti ”Elvistä ei turhaan kutsuta Elvikseksi”. Remusta voi sanoa saman. Remu ei ole enää pelkkä nimi. Remu on enemmän kuin Henry Aaltosen lempinimi. Remu kuuluu sarjaan caesar, paavi, don ja khan.
Mustissa aurinkolaseissa ja uskomattoman hyvin istuvassa sinisessä puvussa hyvän tuulisena tarinaansa vyöryttävä mies on omituinen yhdistelmä katupoikaa ja kuninkaallista. V-sanaa puskee suusta sellaista vauhtia, että pahasuisinkin nykyteini jäisi pölypilveen yskimään. Välillä läppä on todella raakaa ja jotkut kohdalle osuvat hahmot pannaan nippuun verbaalisesti aika tylysti.
Kaiken aikaa ilmassa on kuitenkin käsin kosketeltavaa lämpöä.
Kun Remun käteen lyödään vanha valokuva, jossa nuori Kirka poseeraa mikki kädessä vuonna 1966, kummisedän kasvoille leviää uskomaton hymy. ”Kirill Barushki!”-huudahdus on poikamainen ja spontaani. Muistikuvat vanhasta Creatures-kaverista koskettavat selvästi miestä. Katupojasta kuoriutuu esiin lempeä kuningas.
