Rock-Suomi a.k.a The Land of Thousand Jääräpääs
Kun Terveet kädet -yhtyeen laulaja Veli-Matti ”Läjä” Äijälä istui helmikuun alussa kameran eteen mustalle tuolille ja alkoi vastailla rauhallisella äänellä kysymyksiini, hykertelin mielessäni: ”tämä on mahtavaa. Keskustelen karismaattisen, hauskan ja merkittäviä asioita aikaan saaneen herran kanssa rockista, ja palkka juoksee.”
Sen jälkeen kun käärimme viime vuonna hihat ja aloimme toden teolla vääntää kymmenenosaista Rock-Suomi- dokumenttisarjaa Yle Teemalle, vastaavia täyttymyksen hetkiä on ollut paljon.
Olemme haastatelleet Harri Hakasen kanssa kymmeniä kiinnostavia tekijöitä ja näkijöitä, jotka olivat paikalla kun jotakin olennaista tapahtui suomalaisessa rockissa. Ohjaaja Antti Leino on katsonut kiehtovien persoonallisuuksien ohimarssia monitorin läpi ja miettinyt kertomuksia kuvina.
Kolmistaan olemme käyneet suomalaisen rockin kiharaisia vaiheita läpi ihmetellen, omituisia häkkyröitä piirrellen, tapahtumien ja roolihahmojen painoarvosta kiistellen ja usein sankareitamme suu vaahdossa suitsuttaen.
Marraskuusta alkaen näette, minkälaisia tarinoita olemme keskusteluista, valokuvista, filmipätkistä ja äänitallenteista kokoon kehränneet.
Itse en usko lopullisiin totuuksiin tai viimeisen sanan sanojiin, eikä Rock-Suomi pyri olemaan ensyklopedinen pajatson tyhjennys suomalaisen rockin historiasta. Teemme matkan, sukellamme ja hyppäämme sekaan, pidämme silmät ja korvat auki ja lopuksi kerromme kymmenen tarinaa kymmenestä näkökulmaa kymmenestä tietä menneestä nykyiseen.
Näissä blogeissa me tekijät heitämme välähdyksiä matkan varrelta, pysäytyskuvia työmaalta, ensimmäisiä tuliaisia aarteen metsästyksestä. Tältä välietapilta haluan todeta yhden tärkeän oivalluksen. Itse en tietenkään tätä ajatusta ole keksinyt, mutta koska se on niin monesti ja voimakkaasti lävähtänyt mieleeni Rock-Suomea tehdessä, esitän sen omana havaintonani.
Suomalainen rock on luovien, omapäisten, omaperäisten ja HELVETILLISEN jääräpäisten ihmisten synnyttämää kulttuuria. Puhutaan sitten rautalankateineistä, hard core- punkkareista, progetaitureista, suomirockin ikoneista, naislauluntekijöistä tai hip hoppareista, kaikilla on ollut vastassaan umpiroutaista maata, jyrkkää ylämäkeä, penseätä asennepöheikköä ja sankka epäilijöiden armeija.
Kun Läjä Äijälä kertoi pirullisesti virnistäen talvisista pyörämatkoista pakkasen halki bänditreeneihin tai Tornion poliisin punkkarinpidätysvimmasta, ymmärsin hitusen enemmän Terveiden käsien pyhää raivoa ja vapauden kaipuuta.
Helppoa elämää haluaville ei voi suositella suomalaiseksi rock-artistiksi heittäytymistä. Kestävässä taiteessa on aina ripaus taistelua takana.
Tsekkaa myös:
1 kommentti
Su 28.03.2010 @ 11:33
Tuo jääräpäisyys on varmasti totta, mutta ei tietysti absoluuttisen poikkeuksellista.
Melkein kaikissa ainakin rocknrollin ja beatmusan pioneerien elämäkerroissa toistuu samantyyppinen taistelu ymmärtämättömyyttä ja ennakkoluuloisuutta vastaan.
Toisaalta se on tämän kirjallisuudenlajin keskeinen tyylipiirrekin. Se toistuu myös elokuvissa, ei ainoastaan rock/pop-elämäkertafilmeissä, vaan läpi koko suurmiesten ja taiteilijoiden elämää kuvittavan "biopic"-genren. Peter von Bagh kuvaa hauskasti The Glenn Miller Storyä kirjassa Lajien synty:
"Totutun kaavan mukaan muusikko esitetään tulisena uudistajana. vastus on melkein säälittävä: Millerin 'taisteleva' musiikki saa vastustajakseen 75-vuotiaan leskiämmän, joka omistaa esiintymishallin ja säätelee sillä tavalla musiikin elintilaa. Muu osa yleisöstä suhtautuu Miller-soundiin heti ihailevasti. katsoja saa helpon samastumismahdollisuuden. Koska hänkin pitää Millerin musiikista, hän tavallaan kuin kuuluu ihmiskunnan parasta perintöä eteenpäin vieviin voimiin."
Tässä on kyse oikeastaan 1800-luvun romanttisen, "kapinallisen" taiteilijakuvan heijastamisesta oman aikamme merkkihenkilöihin. Tällä perinteellä on epäilemättä ollut vaikutusta myös siihen, miten me itse kukin hahmotamme esim. rock and rollin, punkin tai hiphopin esitaistelijoiden uran.
Oma vaikutuksensa ajatteluumme on myös sillä, että rock-kulttuuri on ollut niin voitokasta. Suomalaiset havaijimusiikin harrastajatkin ovat epäilemättä kokeneet ennakkoluuloja ja vastuksia, mutta tulisiko heidän tarinastaan yhtä sankarillinen - vai enemmänkin Don Quijote -tyyppinen?
Mutta en toki kiistä, että jääräpäisyyttä on tarvittu, ja Suomessa etenkin ilmasto-olosuhteet ovat asettaneet omat rajoituksensa. Esimerkiksi täyspäiväinen hippielämä oli huomattavasti vaikeampaa kuin Kaliforniassa.
Kaiken perusteella Rock-Suomesta on tulossa varsin mielenkiintoinen (ja, kuten tästäkin jaarittelusta käy ilmi) ajatuksia herättävä sarja. Menestystä!
Jukka Lindfors
