Suomessa työnantajat perustivat 1920 lakonmurtajajärjestön Vientirauhan. Tämä ns. Pihkalan kaarti värväsi työntekijöitä vientialoilla riehuvan lakkoliikehdinnän hillitsemiseksi. Vasta talvisodan kestäessä SAK ja STK löysivät neuvotteluyhteyden työehtosopimusten solmimiseksi. Maaliskuussa 1956 kolme viikkoa kestänyt yleislakko koetteli kuitenkin rajusti kansakunnan yhtenäisyyttä.
Kyllä kansa muistaa -lähetys etsi menneisyyden jälkiä työstä ja taistelusta vappuviikon perjantaina.
Maalaispoika joutui kylmiltään voimalaitokselle
Mie oon ihan maatalon maalaispoika Itä-Suomesta. Jouduin kuitenkin eräälle sellutehtaalle lakonmurtajaksi vuonna 1976 kun oli se voimalaitoslakko, jonka oli säätänyt STTK:n puheenjohtaja Jorma Reini.
Olin ollut tuolla sellutehtaalla tekemässä omaa diplomi-työtäni jo yli puoli vuotta, kun voimalaitoksen työnjohtajat meni lakkoon. Kuitenkin tehtaan omistajat halusi tuotannon jatkuvan ja niin meidät kaksi teekkaria määrättiin vuoromestareiksi kylmiltään.
Minut pantiin voimalaitoksen työnjohtajaksi ja palkkaa luvattiin reilusti. Työaikani oli 12 tuntia työtä ja sitten aina 12 tuntia vapaata. Enhän minä maalaispoika mitään niistä hommista tiennyt. Olin ihan ulkona soodakattiloilla, meesauuneilla, vesilaitoksella ja muilla koneilla. Lisäksi oli 50 metriä pitkä pyörivä uuni, jota ihmettelin että mitä se tekee.
Ainoa paikka mistä olin perillä olikin höyryturpiinien ja generaattoreiden toiminta. Muilla työpaikoilla pystyin vain tarkistamaan että tarvittu määrä työläisiä oli työpaikallaan! Jo kahden päivän jälkeen olin ihan väsynyt. Olin siihen asti tottunut vain heinän mättämiseen seipäälle kotona isän kanssa.
Koko Suomeen oli tuolloin julistettu sähkönsäästö. Katuvalot oli sammutettu jne. Ja ajaessani kuutostietä kuplavolkkarilla oli aavemainen tunnelma kun katuvaloja ei palanut missään. Imatra oli pimeenä samoin Lappeenranta. Vain suurimmissa risteyksissä paloi oranssit katuvalot.
Mutta sitten kirkastui! Lähestyessäni omaa sellutehdastani niin jo kilometriä ennen paloi kirkkaat katuvalot kuin kirkuen että katsokaa nyt lakkolaiset, näin meillä mällätään, tehdas on käynnissä ja tuottaa teille valotkin!
Hämmästyin suuresti kun sellutehtaan työläisetkin halusivat näyttää parhaat puolensa nyt kun heidän pomot oli lakossa. Työläiset tiesi että sellutehdas toimii parhaiten kun ajetaan reipasta tuotantoa eikä pihistellä vauhdissa. Niinpä työläiset teki yhden ennätyksenkin sellun päivätuotannossa. Se oli jotain yli 630 tonnia sellua päivässä. Johtajakin myhäili onnistumiselle ja kirjoitti joka miehelle ja naiselle lappusen, jolla kukin sai ilmaiset pullakahvit tehtaan ruokalasta.
Selvästikin oli ollut juopa duunareiden ja heidän työnjohtajiensa välillä. Duunarit ei menneet mukaan pomojensa lakkoon vaan tekivät kaikkensa jotta se epäonnistuisi.
Lakon aikana sattui voimalaitoksella kaksi tulipaloakin. Pienemmän soodakattilan eristeet kärysi ja palokunta joutui repimään pellit auki ja pudottamaan villat lattialle ja sammuttamaan ne. Meesauuneilla paloi sähkökaapelit hyllystä. Kummankin palohälytyksen teki työläiset itse suoraan tehtaan palokunnalle. Vasta myöhemmin mentyäni paikalle näin että ne oli jo saatu sammumaan. Olin ihan ökkelö ja osaamaton, kun koulutusta oli annettu vain 16 tuntia. Näin jälkeenpäin ajatellen, tuntuu kuin duunareilla olisi ollut joku jumalainen tuuri tai suojelija. Ehkä se oli aatteen palosta syntyvä setä-Leninin antama suojelus.
KJH, psykiatrian avohoitopotilas nykyään