Skip navigation.
Home

Arvonko ansaitsemme vanhoina?

(YLE Radio 1 tiistaina 14.4. klo 9.05 - 10.00)

Me kaikki vanhenemme ja harmaannumme kovaa kyytiä. Huominen on haastava
niin huoltosuhteen, työvoiman riittävyyden ja kansantalouden
kestävyydenkin kannalta. Huoltosuhde kuvaa sitä osuutta väestöstä, jonka
työlliset joutuvat elättämään.

Unelmien maassa kuin satumaassa ikääntynyt, hauras ihminen tarvitsee hyvää
hoitoa, läheisyyttä, turvallisuutta ja uskoa huomiseen. Miten ihmeessä
hoito- hoivatyön haasteista selvitään tulevaisuuden Suomessa
väestörakenteen muuttuessa jyrkästi?

Olemme lukeneet juttuja ympärivuorokautisessa hoidossa olevien vanhusten
hoidon puutteista: vanhuksia on lääkitty liikaa koska hoitohenkilökunta ei
ole ollut tiedollisesti eikä fyysisestikään tilanteen tasalla eli
paikalla. Ravinnon ja hygienian tarjoamisessa ja vanhusten
ulkoiluttamisessa on ollut puutteita.

Suomi on suosinut hoitokäytännöissään ihmisten makuuttamista ja on
maailmassa yksi laitosvaltaisimpia maita. Suomessa laitoshoidossa on noin
50000 vanhusta, joista melkein kaikilla on havaittu dementian oireita. Nyt
seitsemän prosenttia yli 75-vuotiaista asuu siis laitoksissa ja vuoteen
2012 mennessä määrän pitäisi pudota kolmeen prosenttiin. Mutta
laitoksiakin tarvitaan kaikkein huonokuntoisimpien vanhusten hoitoon.

Eduskunnan oikeusasiamies Eeva-Leena Paunio on hiljattain (25.3.2009)
pyytänyt lääninhallituksilta selvitystä ympärivuorokautisessa hoidossa
olevien vanhusten hoidosta ja sen valvonnasta. Vanhustenhuollon valvonta
ei taida toimia Suomessa aivan esimerkillisesti.

Nyt finanssikriisin jälkimainingeissa vanhustenhuollonkin resurssit
niukkenevat. Mutta tiukkenevassa taloudessa on kai mahdollista keskittää
resurssit tehokkaammin perustehtävään, eli vanhusten hyvään hoitoon, ja
irtisanoutua tarkoituksettomista rutiineista ja normeista, jotka eivät
hyödytä ihmistä. Kiinnostavaa on nähdä kuinka hoitotyön tärkeimmiksi
arvoiksi voivat kohota logistiikka ja prosessien sujuvuus teoriassa.

Miten hoito toimii jos ollaan fyysisesti läsnä, mutta henkisesti poissa?

Mitä tarkoittaa ihmisarvon kunnioitus sukupolvien ketjussa?

Markku Heikkisen seurassa ovat hoitotyön lähtökuopissa tuoreen
senioriliikkeen aktiivi Harri Kankare. JHL:n puheenjohtaja Tuire
Santamäki-Vuori ja Diakonia-ammattikorkeakoulun johtaja Heikki Hiilamo.

Suomessa on

Suomessa on vanhusasiavaltuutettu Pauliina Takala.
terveisin Marja Hytönen

vanhusten tuottavuus

Hei!
Kuuntelen innolla ohjeelmaanne ja keskusteluanne. Vanhukset eivät tuota yhteiskunnalle mitään. Siksi kohtelu on sellaista kuin on.

Itselläni on omakohtaista kokemusta. Mummoni eli hyvän vanhuuden yksityisessä hoitokodissa ihanien hoitajien keskellä. Mummoni oli halvaantuneena (oikea puoli) eikä pystynyt tuottamaan puhetta. Aluksi hoito oli hyvää ja laadukasta mutta raha ratkaisi myös tässäkin hoitokodissa. Jokaisesta WC käynnistä rahastettiin....sietämätöntä kohtelua. Kävimme omaiset katsomassa melkein joka päivä mummoani ja osa hoitajista oli todella väsyneitä resurssien putteen vuoksi. Hoitajat tekevät työtä kutsemuksesta eivät rahan vuoksi!

Mielestäni mummoni hoito oli laadukasta kuolinvuoteelle asti omaisten läsnäolon vuoksi. Käykää hyvät ihmiset katsomassa omaisianne ja viettäkää aikaa heidän kanssanne. Ei kukaan voi olla niin kiireinen!!

Kelvoton vanhushoito

Kiitos ohjelmasta, joka käsitteli tärkeää aihetta.

Äitini pelkäsi kuollakseen, että joutuisi joskus pitkäaikaishoitoon. En ymmärtänyt hänen pelkoaan silloin, nyt ymmärrän. Äitini ei onneksi joutunut hoitoon, vaan nukkui pois ilman hoitolaitoksia rauhallisesti nukkuessaan.

Huolehdin joitakin vuosia sitten pitkäaikaishoitoon joutuneesta sukulaisestani lähimpiin omaisiin kuuluvana. Sukulaiseni joutui pitkäaikaishoitoon silloin, kun Helsinki ei vielä ollut keskittänyt vanhustenhoitoaan Koskelaan.

Sukulaiseni joutui ensin Herttoniemen sairaalaan. Hän joutui pitkäaikaishoitoon, kun pääsi sairaalassa tippumaan sängystä ja mursi lonkkansa, kun hoitohenkilökunta ei antanut pitää sängyn kaiteita ylhäällä, vaikka sukulaiseni sitä toivoi. Ilman lonkan murtumista sukulaiseni olisi vielä kotiutettu.

Paljonkin tuolta ajalta olisi kertomista, vaan jätettäköön tilanpuutteen vuoksi.

Kun menimme kerran katsomaan sukulaistani, hän oli koomassa ja hoitajan mukaan hänelle ei annettu enää mitään muuta hoitoa kuin särkylääkettä tippana ja meidän annettiin ymmärtää, että olisi vain ajan kysymys, kun sukulaiseni kuolisi. Saimme kuitenkin luvan kostuttaa sukulaiseni suuta topsylla, mitä teimme ahkerasti. Jo meidän siellä ollessa sukulaiseni alkoi heräillä koomastaan.

Aloin kysellä mahdollisuutta siirtää sukulaiseni Laaksoon, jolloin omaiset voisivat ahkerammin käydä sukulaistani katsomassa. Se luvattiin hoitaa, kun paikka järjestyisi. Myöhemmin eräs sairaalan henkilökuntaan kuuluva sitten vihjaisi. ettei siirtoa edes oikeasti harkittu, vaikka minun annettiin muuta ymmärtää.

Otin yhteyttä kaupungin terveysvirastoon, jonka virkamiehen kanssa minulla oli ihan ystävällismielinen puhelu. En muista enää tarkemmin, mistä tuli keskusteltua, mutta taisin saada toimintaohjeita, minkä vuoksi soitin kaakkoisen alueen johtajalle. Hänkin lupaili siirtoa.

Jälleen kerran mennessämme katsomaan sukulaistani, niin hän oli täysin sekava ja tokkurainen ja koskematonta ruokatarjotinta oltiin viemässä pois. Koska kahdella kävijöistä oli terveydenhoitoalan tutkinto, niin he tajusivat oitis, mistä oli kyse. Yksi lähti hakemaan jaffapulloa, muut aloimme juottaa sukulaiselleni vettä, mitä sukulaiseni joikin ahnaasti. Tosin sukulaiseni oli niin kuivunut, että vesikin sattui kurkkuun. Veden ja jaffan ansiosta sukulaiseni tokeni niin paljon, että kykeni syömään.

Soitin Laakson vastaavalle vanhustyön lääkärille ja pyysin häntä vaikuttamaan siirtoon. Puhelu oli järkyttävä. Siitä kerrottakoon vain, että kun perustelin siirtotoivetta sillä, että sukulaiset voisivat useammin käydä katsomassa, jotta em. nesteen puutteen aiheuttamaa sekavuutta ei enää syntyisi, tämä lääkäri totesi, että minä en vain ymmärrä, että kyse on luonnollisesta kuolemisesta.

Vein kirjeen terveysvirastoon ja tiedoksi em. lääkärille. Kirjeessä totesin mm., että en todellakaan ymmärrä, että kysymys olisi luonnollisesta kuolemisesta, vaan rikosoikeudellisesti määriteltävästä tilanteesta ja uhkasin julkisuudella. Siirto Laaksoon järjestyi parissa päivässä, vaikka kahteen vuoteen sitä ennen siirtoa ei ollut järjestynyt.

Kun myöhemmin ollessani saattamassa sukulaistani kaihileikkaukseen (yksityisesti järjestetty), sain sairauskertomuksen käsiini. Siitä sain lukea, kuinka olen häirikkö ja kuinka olin suututtanut virkamiehet. Häiriköinyt en minnekään suuntaan, kaksi puheluani kaupungin viranhaltijoille olivat ihan asialliset ja ystävällismieliset. Oma lukunsa on sitten se, että mitä ihmettä minun nimeni teki sukulaiseni sairauskertomuksessa.

Omat tarinansa liittyisivät Laaksoonkin, mutta jätettäköön. Kyllä siellä tosi hyviäkin hoitajia oli. Yksi episodi kuitenkin: Juttelin sairaanhoitajakoulutuksen saaneen hoitajan kanssa, kun ohitse meni pyörätuolia työntäen hoitaja. Tämä sairaanhoitaja kysyi hoitajalta, että minne tämä vanhusta pyörätuolilla vei, mihin hoitaja, että terassille, kun vanhus oli sitä pyytänyt - oli kaunis aurinkoinen kesäpäivä. Tähän sairaanhoitaja totesi, että 'älä kuntouta sitä liikaa'. Minä kysyin tyrmistyneenä, että mitähän sairaanhoitaja tuolla tarkoitti. Sain vastaukseksi, että 'no, kun se oli jo petipotilas'. Kun sukulaiseni myöhemmin sai veritulpan jalkaansa eikä sitä luonnollisestikaan hoidettu, niin tämä samainen sairaanhoitaja hiveli tummunutta jalkaa ja totesi minulle. että 'eikö olekin inhottava'. Kun katsoin häntä järkyttyneenä, niin tämä sairaanhoitaja totesi, että 'no, minä sanoin vain, miltä minusta tuntuu'.

Kun väistämätön loppuvaihe sukulaiselleni koitti, niin minua yritettiin painostaa antamaan lupa jättää sukulaiseni ilman ruokaa ja nestettä. En suostunut siihen.

Kun sitten koitti aika, jolloin olin sitä mieltä, että sukulaiselleni tulee laittaa nestetippa, niin lääkäri kieltäytyi tulemasta paikalle kiireisiinsä vedoten. Uhkailun jälkeen hän sitten kuitenkin tuli. Vielä sukulaiseni kuolinvuoteen ääressä tämä naislääkäri raivosi minulle siitä, kun vaadin tippaa. Hän vetosi siihen, että omaiseni on vanha (86 v), ollut pitkään hoidossa (6 v) ja hänellä oli dementia (sukulaiseni tunsi kyllä minut loppuun asti ja oli aina kovin ilahtunut kun häntä mentiin katsomaan ja innoissaan kahvilaan pääsystä).

Jokainen voi kokeilla olla vaikkapa päivän ilman nestettä, jos haluaa tietää miltä se tuntuu. Tipan saatuaan sukulaiseltani katosi oitis kauheat kouristukset, joista hän oli kärsinyt ennen tippaa ja joita siihen mennessä oli hoidettu tuikkaamalla morfiinipiikki. Morfiinipiikki annettiin muuten vielä siinä vaiheessa, kun sukulaiseni oli juuri vetänyt viimeisen henkäyksensä. Kai tahdottiin varmistaa, että varmasti kuoli.

Olen sitä mieltä, että vanhushoidon tasossa on kyse myös rekrytoinnista. Sen verran iso ero oli Herttoniemen haisevan osaston ja pääasiassa tylyn hoitohenkilökunnan ja hajuttoman Laakson välillä, vaikka Laaksossakin kummajaisensa oli. Nyt kun Helsinki on keskittänyt vanhushoitonsa Koskelaan, olen kauhistunut. Rekrytoimalla sopivia henkilöitä, voidaan saada hoitajat suostumaan mihin vain.

Pieni episodi Koskelasta, mikä on tapahtunut kyllä jo ennen kuin vanhusten hoito sinne keskitettiin. Oli koomassa oleva potilas, minkä vuoteen äärellä hoitaja sanoi toiselle: kuolisi nyt ennen kahvitaukoa, että päästäisiin kahville. Potilas ei kuollut, vaan heräsi koomastaan ja ensimmäiset sanat olivat: 'Enpähän kuollutkaan ennen kahvitaukoa'. Tämän kertoi minulle tuolloin koulutuksenaikaisessa harjoittelussa oleva omaiseni.