(YLE Radio 1, ti 14.7.2009 klo 9.05-9.58)
Elämästä ja kilpailusta julkisuuden areenoilla ovat Kainuun aatelisen kanssa keskustelemassa laulaja Antti Tuisku, entinen kilpauimari Matti Rajakylä, ja teatteriohjaaja Fiikka Forsman.
Viihteen, urheilun ja teatterinkin kentät tarvitsevat valovoimaisia nimiä, jotta katsomot ja salit täyttyisivät.
Antti Tuisku ja Matti Rajakylä ovat aikamme idoleita, jotka toimivat esikuvina ja käyttäytymismalleina. Fiikka Forsman on suurelle julkisuudelle tuntematon teatteriohjaaja, joka työssään joutunut kyseenalaistamaan tähtikultin taikuutta.
Kilpailu sekunneista ja suosiota kuluttaa ja voi viedä urheilusta ja esiintymisestä ilon. Idolina oleminen on vaativaa, koska esikuvaksi asettumalla joutuu myös moninaisten, pimeidenkin aivoitusten ja toiveiden objektiksi.
Se luo kontrollin paineita. Ihailuun ja imarteluun jää helposti nalkkiin. Idolius synnyttää kaksipuoleista riippuvuutta.
Julkisuuteen pääseminen houkuttaa montaa suomalaisnuorta. Risk monitor -tutkimuksen mukaan varsinkin suomalaiset miehet ovat julkisuustyrkkyjä.
Julkisuuteen on pakko päästä, koska ”se on niin siistii”, koska ”muut on jo siellä”, koska ”sais kokea ainakin sen hetken”. Julkisuuden odotetaan tuovan helppoa rahaa ja hyvää meininkiä.
Tositeeveen ja uudenlaisten viihdelehtien maailmassa on kysyntää kaiken maailman taviksille, jotka voivat nousta täydellistä tuntemattomuudesta iltapäivälehtien lööppeihin.
On väitetty, että tänään yhteiskunnassamme pärjäävät ihmiset, jotka pitävät estottomasti meteliä itsestään. Meillä on suurempi pakko itseilmaisuun ja tarve tulla nähdyksi kulttuurissa, jossa katsomme ja olemme katseen kohteena.
Vaikutti mukavalta pojalta
tämä Antti Tuisku. En ole kyllä koskaan kuullut hänen laulavan, kun en ole niitä Idols-ohjelmiakaan katsellut. No, enää en omista TV:kaan. Vähän liikaa hän kyllä puhui ja otti toisiltakin vuoroa.
Markulle nyt kiitokset, ettet keskeyttänyt ketään. (Ehkä Anttia olisit saanut vähän kahlitakin.) Olisi voinut panna ohjaajan vähän enemmänkin puhumaan siitä "tähtikultin taikuudesta". Hän kun niitä tähtiä taitaa työkseen katsella.
Mietin tässä, miksi julkisuus on nuorten mielestä niin "siistii"? Ovatko he kenties nettipalstoillaan tottuneet siihen, että tuntemattomien kanssa ollaan yhteydessä. Sehän on niin mukavaa. Ja pikkuhiljaa se laajenee ja tuntuu, ettei tässä itseään kannata hävetä. Päin vastoin, kyvyt esiin ja kyvyttömyyskin. Ja kuka sen etukäteen varmaan tietää, missä vitsi ja kyky lopultakin piilee. Ja kun oikeat työt on jo maailmasta loppumassa, niin jotain on yritettävä.
Työskentelin koulussa opinto-ohjaajana, siis ohjasin nuoria jatkokoulutukseen ja ammattiin. Vaikeaa oli joitakin nykynuoria saada realistisesti tajuamaan tavallisen työn mielekkyyttä. Jotain hienoa piti olla ja taidekouluun pyrkiä. No lapsellisuutta se oli kai.
terv. mummu