Kuka puhuu kirkon suulla?

Merkittävä evlut. kirkon hallinnon selvitys, olisi kovin suotavaa lähettää ohjelma uusintana hyvään kuunteluaikaan. Niin paikallinen kuin alueellinenkin kirkon hallinto (hiippakunnat), vieläpä valtakunnallinen päätöksenteko toimivat ilman vallan kolmijakoa eikä sellaisesta hallinnosta ole seurannut kuin näennäistä oikeudenmukaisuutta, diktaattoreiden näytösoikeudenkäyntejä.
MTV:n suorittamassa pappiskyselyssä v. 2005 ilmoitti enemmistö papeista joutuneensa omassa työssään työyhteisössään kohtaamaan tulehtuneita ihmissuhteita.
Ajan myötä muotoutunutta hallintoa voinee muuttaa vain voimakas, selvästi näkevä henkilö, katastrofaalinen yhteiskunnan rakenteiden murtuminen tai muu vastaava. Ohjelmassa esitetty valtarakenteiden sekavuus ei voine loputtomasti jatkua eikä se varmasti ole eduksi kenellekään.

Tutustu kirkon päättäjiin ja esitä se graafisesti. Voita elämä!

http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/0F728EA2AA4D2A84C2257386004EE54E?OpenDocument&lang=FI

Tutustu kirkon keskushallintoon:

http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/D70B0C9A904BBB70C2256FEA003A1F5B?OpenDocument&lang=FI

Tutustu Piispoihin ja Hiippakuntiin:

http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/717BB4753ACFFC7CC2256FEA003A2A73?OpenDocument&lang=FI

Tutustu seurakuntien hallintoon:

http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/E38C6BD5BED5814EC22570970045703E?OpenDocument&lang=FI

Ja katso vielä seurakuntalaisen asemaan vaikuttajana:

http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/66C256C6C6F4CCC6C2256FEA003B1A43?OpenDocument&lang=FI

Lopulta piirrä tästä graafinen esitys ja lähetä se tänne

yle.fi/markkuheikkinen

Kiitos!

Vastauksessaan 7.3.2008 Markku Heikkinen ehdottaa kirkon organisaatiosta, päättäjistä, tehtävää graafista esitystä, piirroskuviota.
Arvelen kuitenkin, ettei se tässä tapauksessa selventäisi keskeistä vallankäytön dynamiikkaa, ennemminkin johtaisi harhaan: kaavakuviosta tulisi selkeän näköinen keskus-, alue- ja paikallishallinnon elimineen. Tosin useimpia vastaavia hallintomalleja monimutkaisempi, mutta silti eräänlainen korukuva peittämään todellisuutta.
Varsinainen vaikeus onkin oivaltaa eri tasojen ja eri orgaanien sisäinen ja myös niiden välinen demokratian vaje. Sen tunnistamiseksi lienee ainoa mahdollisuus pyrkiä rehellisesti ottamaan huomioon esiin tulleet epäkohdat, joita ohjelman henkilöt esittivät ja joita muutoinkin kirkon toimista kerrotaan. Vallitseeko kirkon sisäisessä toimissa Juhani Känkäsen saman nimisessä teoksessa kerrottu kilttipakko? Alhaisen äänestysprosentin saattaa hyvinkin selittää pienemmän haitan houkuttelevuus: maksamalla kirkon veron saa muusta olla rauhassa ja tarpeen tullen kuitenkin käydä kunnon kansalaisesta tarvitsematta perustella valintaansa. Äänestämättä jättäminen ei erityisesti kiinnitä huomiota. On kuitenkin syytä tuoda esiin myös monet kirkon palvelut, joita seurakunnan jäsenet käyttävät, vaikka ne eivät varsinaisesti hallintoon kuulukaan.

Saattaisi olla paikallaan, että yleisen hallinnon asiantuntija suorittaisi vertailevan selvityksen, missä kohdin kirkon
lainsäädäntö poikkeaa muusta lainsäätämisestä: mm. aloiteoikeus, papin erityisasema yleisessä oikeusistuimessa,

aluehallinto poikkeaa muusta vastaavasta: tuomio- ja toimeenpanovalta samalla toimielimellä,

paikallishallinto: palkattu henkilö puheenjohtajana esittelevässä ja toimeenpanevassa elimessä (kirkkoneuvostossa).

Demokratian ja kirkon perinteisen episkopaalisen hallinnon yhteen sovittaminen voikin olla hankala suorittaa, varsinkaan kun saavutetusta asemasta ei kukaan halua vastaan haraamatta luopua, ei kirkonkaan piirissä.

Tai jos Markku Heikkinen tuottaisi joskus lähiaikoina esitetyltä pohjalta uuden laadukkaan ohjelman niin kuin edellinenkin oli.