Miten Kalevala auttaa näkemään elämää?
Ei muuta kuin pönäkät pirskeet taas pystyyn sillä tänä vuonna 2010 tulee
kuluneeksi Vanhan Kalevalan ilmestymisestä 175 vuotta ja Kantelettaren
ilmestymisestä 170 vuotta. Ei siis paljon mitään. Voimme järjestää
kilpalaulannan siitä onko Lönnrotin Kalevala lähempänä karjalaista
kansaneeposta vai Suomen kansalliseeposta mutta tämä suohon laulanta ei
tuo yhtään lähemmäksi ainoaa oikeaa näkymää myyttisen Kalevalan
muinais-Suomeen.
Kalevalasta on ollut monen ideologian keppihevoseksi. Siitä on ehditty
esittää kansallisvaltion tarpeisiin nationalistisia tulkintoja, toisiin
tilaisuuksiin pasifistisia ja kolmansiin kommunistisia. Väinämöinenkin on
saattanut olla välillä pasifistisen partaradikaalin ja vuoroin vieraissa
sotaisan partapuritaanin osassa. Karjalan laulumailta vanhaa
kansanrunoutta 1800-luvulla keräillyt Lönnrot, joka muokkasi saamaansa
aineistoa juonellisen, myyttisen kansaneepoksen hahmoon piti itse itseään
runoilijana. Kuuluuko Kalevalassa siis varhaisten runonlaulajien ääni vai
onko kokoelma lähempänä ´kansanrunojen vankilaa´?
Kalevalan vaikutus tuntuu kielen ohella musiikissa, kuvataiteissa,
arkkitehtuurissa ja jopa liike-elämän brändeissä. Lapsena, ala-asteen
koululaisena olin itse järjettömän innostunut Kajaanin kaupunginteatterin
Kalevala- näytelmästä. Tätä 70-luvun lopulla esitettyä tulkintaa, jota ei
voi suin surminkaan pitää lasten näytelmänä kävin katsomassa ainakin kolme
kertaa. Eikö ollut lapsella parempia harrastuksia? Ei se mene
pikkuvanhuudenkaan piikkiin. Siinä Kalevalan luomisen maisemassa oli
jotain kummaa ja jännittävää. Koulussa sitten päntättiin pönäkkää
pakkokalevalaa, joka ei aina auennut runouden ilon valossa. Myöhemmin olen
ymmärtänyt, että osa suurista ikäluokista, jotka saavuttivat kukkeimman
nuoruuden 60-luvun lopulla haistatti pitkät kalevalaisille loitsuille ja
hoilauksille. Tänään tilanne on taas toinen. Maapalloistumisen
kiristyvissä kourissa koetaan monissa piireissä kaipuuta juurille,
perinteiden pariin.
Nyt vuoden 2010 alkaessa kun maan piiri pienentyy, kansa jakaantuu kolmeen
kastiin ja jaksamme yhä viihdyttää itseämme syvemmälle narkoosiin voi olla
hyvä hetki katsoa uusin silmin vanhan kansanrunouden eri-ikäisiin
kerrostumiin jopa tuhannen vuoden päähän. Vanhinta ainesta edustavat
myyttirunot kertovat kaukaisen alkuajan luomisteoista, maailman ja
inhimillisen kulttuurin synnystä.
Vuoden ensimmäisessä suorassa lähetyksessä Kainuun aatelinen kysyy miten
Kalevala voi auttaa näkemään elämää kestävämmin? Kuinka Kalevalan
myyttisen maailman kautta voi käsitellä ihmiskunnan ikiaikaisia
kysymyksiä: elämää, kuolemaa, rakkautta ja selviytymistä?
Heikkisen seurassa kalevalaisella runokielellä kirjoittava Seija
Tuohesmaa, joka on ollut tekemässä nyt tammikuussa julkaistavaa
Nyky-Kanteletarta sekä ohjaaja Jari Halonen, jonka elokuvallista tulkintaa
Kalevalan ideasta odotamme valkokankaalle tänä vuonna.
Kalevala
Kalevala on väkisin tehty sankarieepos, joka jäljittelee antiikin esikuvia, eikä kerro mitään suomalais-karjalaisesta kulttuurista, ei minkään kauden suomalaisesta yhteiskunnasta, ei kosinta- eikä häätavoista, ei uskonnosta eikä maailmankuvastakaan. Kalevalan kuvaus menneisyydestä on samanlainen metakertomus kuin jos joku nykypäivän sanomalehti leikattaisiin lause lauseelta palasiksi ja liimattaisiin yhteen uudeksi kokonaisuudeksi, mediatarinaksi. Siinä jokainen yksityinen lause olisi alkuperäinen, aito, mutta lehden sanoma kokonaan erilainen eikä se varmaankaan kertoisi mitään todellista päivän tapahtumista Suomessa eikä maailmalla. Kalevalassa on käytetty kansanrunoja nostamaan suomalaisen ns. lukeneiston, aikansa meritokratian, omaa asemaa, luomaan sille kuviteltu kansallinen sivistys. Näin eliitti on ottanut kansankulttuurin itselleen, tehnyt sen taiteeksi, omaksi kulttuurikseen. Kuvitellusta kalevalaisesta kulttuurista suomalaiset taiteilijat, säveltäjät, maalarit. kuvanveistäjät, kirjailijat ja elokuvantekijät ovat saalistaneet itselleen kunniaa ja kansainvälistä mainetta. Kalevala on tietoisesti vääristelty taiteellinen instituutio, narsistista itsetulkintaa. Mutta on tietenkin hyvä asia, jos se vieläkin voi palvella aikansa tajuntateollisuutta.