Ihmisen tie lämpimästä alkumerestä, alkuräjähdyksestä on ollut pitkä ja kuoppainen tähän hetkeen, jolloin radionkuuntelija voi kirjoittaa Kainuun aatelisen blogiin kannettavalla fläppärillään vaikkapa Iivantiiran ypykästä.
Toiset näkevät olemassaolon fysiikan ongelmana. Siinä sitten atomi atomia liikuttaa ja tarkoituksen tai merkityksen etsiminen näyttäytyy ihmisten keskinäisenä puhdetoimintana. Toisille näkyvä todellisuus voi olla kokonaisuudessaan Jumalan kuva. ” Usko on juuri varmuutta siitä, että Jumala on, vaikkemme me pystykään järjellämme hallitsemaan tai selittämään lauseen merkitystä”, kirjoittaa Jaakko Hämeen-Anttila Usko –kirjassaan. Hänelle usko on kuin ilmaa, josta ei voi ottaa kiinni, mutta joka on välttämätöntä hengissä pysymiselle.
Elämä on näyttänyt totiset kasvonsa. Aina ei osaa ymmärtää eikä auttaa itseään saati ymmärtää toista. Jos kaksi ihmistä eivät voi koskaan ymmärtää täysin toisiaan niin vaativaa on ihmisen, jonka käsityskyky on rajallinen hahmottaa Jumalaa, jota kuvataan äärettömäksi.
Liberalistisesti jylläävässä taloudessa uskotellaan markkinoiden korjaavan itse itseään ja johtavaan kaikkeen hyvään. Ei taida toimia kuten uskotaan. Kapitalismissa kuljetaan hallitsemattomista kriiseistä uusiin notkahduksiin. Meidät luterilaiset, joille kaiken työn tulisi olla arvokasta on heitetty globalisaation keskelle katettuihin ostoskeskuksiin shoppailemaan kaikkea kaunista turhuutta. Vaikka kuinka shoppailen niin se ei näy kaupan pienipalkkaisen pätkätyöläisen palkassa. Siunatun työn tekijä tarvitsee kunnalta asumistukea pysyäkseen hengissä. Mitenköhän Nasaretilainen asettuisi tähän aikamme poliittista hegemoniaa kuvaavaan tilanteeseen? Miten hän suhtautuisi ahtaajien pyytämään muutosturvaan, irtisanomisuojaan, joka Suomessa on kehno eurooppalaisessa vertailussa. Meillä 2000-luvun Suomessa oikeistolainen hegemonia jyllää "kaupallisessa" mediassa ja syyllistää palkansaajia ihan oikeutetuista vaatimuksista, joista työnantajan tulisi kyetä neuvottelemaan. Kukapa odottaa, että arkkipiispa puuttuisi työelämän kysymyksiin ainakaan palkansaajan näkökulmasta?
Uskonnollisuus ilmenee nykyään uus-henkisyytenä, jossa itseään yksilöksi kutsuva kansalainen valitsee itselleen mieluisia hengellisiä juttuja aivan kuin shoppaillen uskontomarketissa. Tämä ite-uskonnollisuus ei hyväksy mitään, josta ei heti koidu nopeasti havaittavaa hyötyä. Mielenkiintoista että uskonnollisuus, joka on kulttuurisesti jaettavissa ja syvästi yhteisöllistä voi olla yksityisasia?
Kirkko ei anna minulle mitään. En saa kirkolta mitään. Näin ihmiset todistelevat kuppiloissa ja katujen kulmilla ja eroavat ja uskovat miten kokevat oikeaksi. Samat ihmiset arvostavat kuitenkin kirkon ulkomaanavun kautta tehtävää kehitysyhteistyötä ja paikalliseurakuntien diakonia-, lapsi- ja perhetyötä. Kirkot kiinnostavat myös artistien ja kuorojen konserttipaikkoina ja tiloina, joissa eronneetkin voivat hiljentyä. Noin 80% suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Se on iso luku! Mutta melkein kaikissa 465 seurakunnassa näyttävät kaikki käppyrät alaspäin. Jäsenten määrä, verotulot, kastamiset ja vihkimiset laskevat. Kirkon toiminnan olennaisia kysymyksiä on miten vähenevillä resursseilla, pienemmällä henkilöstöllä kohdataan autettavien kasvava hätä? Mitä virkaa kirkolla jos passiivinen luterilaisen kirkon jäsen saa uskoa miten tahtoo? Onko kirkon johdon yhteys lampaisiin pahasti hakusessa?
Tämän viikon torstaina 11.3.2010 Suomeen valitaan uusi arkkipiispa, joka toimii kirkon kasvoina ulkomaailmaan ja toisiin kirkkoihin päin, että kaitsee kirkon monipäistä hallintoa toimimalla kirkolliskokouksen, kirkkohallituksen, piispainkokouksen ja kirkon ulkoasiain neuvoston puheenjohtajana. Arkkipiispan vaalin ollessa kalkkiviivoilla keskustelevat Turun piispa Kari Mäkinen ja dogmatiikan professori Miikka Ruokanen Kainuun aatelisen seurassa uskon ja oikean opin suhteesta sekä kirkon asemasta muuttuvassa, monikulttuuristuvassa Suomessa.
Kukapa tulisi valituksi suorassa kansanvaalissa?
Hapuilevalle etsijälle annettava käsi eikä teoriamanuaali
Hapuilevalle etsijälle annettava käsi eikä teoriamanuaali
(Julkaistu Mon, 08/03/2010 - 21:39 Nimetön)
Vallitsevasta alkuräjähdysajatuksesta huolimatta ihminen on luontaisesti uskonnollinen. Etsimme totuutta ja tarkoitusta elämään. Shoppailemme marketissa ja uskontomarketissa. Turhaudumme, kun samaa tavaraa on eri paketeissa ja pakkauksessa lukee made in China. Paketin avattuamme huomaamme sen olevan tyhjää täynnä. Emme saa sisäistä rauhaa.
Ehkäpä tätä pakettia tarjotaan nykyään myös kirkossa. Mutta miksi? Miksi kertakaikkiaan kirkko ei enää kehtaa näyttää kasvojaan sellaisena kuin ne ovat? Kirkon tehtävä ei ole saarnata sosiaalipolitiikkaa eikä syleillä maailmaa. Amma syleilee. Kirkolla on tuote, jota sen on opittava markkinoimaan. Markkinointiin ei tarvita suureellisia strategiota eikä sijoitusrahoituksia. Siihen tarvitaan vain ihminen, joka rakastaa.
Rakastava ihminen kertoo totuuden ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta veljestämme, jota ei tällä shoppailukierroksella löydy, koskapa hän ei ole tuote vaan lahja. Lahja on peräti ilmainen ja sen sisältö paljastuu kullekin lahjan avautuessa. Kirkko ei mielestäni tarvitse hallintojohtajaa vaan sydämen ihmistä suunnannäyttäjäksi. Toivoisin hänen kertovan, miten lahja avataan ja mistä niitä lahjoja saa. Ja saavatko hekin, jotka elävät asumistuella.