Lyhyttä vai pitkää terapiaa?

Huono väittely kaiken kaikkiaan. Huonompi kuitenkin Gustav Schulman, koska keskeytti toisen KOKO AJAN ja puhui pitkään ja sitten vielä moittii toista pitkistä puheenvuoroista ym. Totta oli myös se, mitä Ben Furman loppuanalyysissä sanoi, että Schulman alkoi haukkua väittelyssä Ben Furmania henkilönä (heti alussa) eikä itse pysynyt asiaväittelypohjalla. Mielestäni hyvässä väittelyssä väitellään asiasta, eikä arvostella toista henkilönä. Silti Schulman kuinkin useasti (muka) korosti, että pysyttäisiin nyt asiassa. Furman pysyi asiassa, vaikka Schulman muuta väitti. Kyllähän terapioiden kustannustehokkuuskin on yksi argumentti väiteltäessä terapioiden paremmuudesta!

Ottamatta kantaa psykoanalyysin puolesta tai vastaan Schulmanin väittelytaidot kirkkaasti paremmat kuin Furmanin. Asiassa pysyminen, selkeä artikulointi, vakuuttavuus, perustelut ja hallittu esiintyminen vastapuolen "terrierimäisestä" lähestymistavasta huolimatta ratkaisivat kantani Schulmanille.

Ben Furmanin ja Gustav Schulmanin välinen keskustelu oli periaatteessa kiinnostava, mutta varsinainen asiasisältö jäi kovin hämäräksi. Suurin syy oli mielestäni se, että Schulman pyrki provosoimaan, hallitsemaan ja manipuloimaan tilannetta egokeskeisesti, jolloin toisen jyrääminen tuli tärkeämmäksi kuin varsinainen asia.

Omasta kokemuksesta tiedän, että jo yleisesti ottaen tuollainen ylimielinen, vastapuolen rautaiseen hallitsevuuteen pyrkivä egokeskeisyys, asiassa kuin asiassa, takaa minkä tahansa yhteisen tekemisen tai keskustelun vaikeutumisen aina mahdottomuuteen saakka. Schulman käytti suuremman osan puheajasta ja silti hän keskeytti koko ajan Furmanin puheenvuorot. Kun tämä lisäksi tapahtui puhumalla ylimielisesti ja painotetun rauhallisesti, ei voinut välttyä vaikutelmalta, että Schulmanin tarkoituksena oli vain provosoida Furman suuttumaan. Kukapa ei suuttuisi tuollaisesta hävyttömyydestä.

Koska tällainen pinnalta siisti mutta sisältä raadollinen ”keskustelu” ei ole asiallista, voidaan hyvällä syyllä puhua Schulmanin tarkoituksellisesta manipulaatiosta. Sen vuoksi tätä ei oikein voi sanoa keskusteluksi. Kuullun perusteella on todella vaikea sanoa kumpi tiesi enemmän ja mistä. Sen vain tiedän, että kenen tahansa ylimielisen liukkaan manipuloijan potilaaksi joutuminen tuskin on suotavaa kenenkään mielenterveydelle.

Napit vastakkain väittelyn jälkeistä pohdintaa. Toivottavasti tästäkin on jokin pisara paremman käytännön puolelle. Mitä mieltä olin teidän asianosaisten väittelystä, kumpi voitti väittelyn? Sanoisinko, että molemmat voittivat tai hävisivät. Hyvää oli se, että ns. "lapsi" tuli selkeästi esille ja tunteet myös näkyivät Benin puolustuksessa, mutta se ei mielestäni ole vain sormella osoittelua, vaan ennemmin hyvä sellainen puoli ihmistä: uskaltaa olla aito ja näyttää tunteensa muidenkin kuullen. Silloin me muutkin yhdymme siihen ja olemme mukana puolustamassa "lasta" joka tahtoo tulla esille asiansa kanssa. Toiselle vastaväittäjälle sanoisin, että otit analysoinnin kohteeksi mieluummin henkilön kuin asian ja se saattaapi olla "ammattitauti" ja paha sellainen. Äänen käyttö silloin kun siihen tulee mukaan tunteita ei välttämättä ole paha asia, vaan pikemminkin sen tulisi herättää toisessakin ymmärrystä, miten vaikea asia onkaan. Kellään ei ole valmista eikä tule koskaan olemaan valmista tietoa, mikä on oikeaa terapiaa siinä ja siinä tilanteessa ja muuttuvassa todellisuudessa sen henkilön kohdalla ja siinä kontekstissa, jossa hän elää elämäänsä. On paljon pelkoa ja väärää tietoa läheisten taholta ja se jos mikä usein estää paranemista, jolloin vain yksi tehdään "sairaaksi" ja muut saavat olla mielestään terveitä! Perheiden mukaantulo onkin se ongelma ja siitäkö meidän tulisi keskustella enemmän, miten saada ihminen tuntemaan oma ahdas mielenmaisema ja siinä samassa toisen kapenevat mahdollisuudet kasvaa omaa elämäänsä varten.
Hyvä olisi ettei ketään ahdisteta terapian keskenjäämisellä, vaan luotaisiin mahdollisuus vaihtaa toisenlaiseen tarapiamuotoon ja siitä sovittaisiin terapiaa tarjoavien tahojen kesken siis yhteistyöstä. Silloin voisi olla mahdollisuus jatkaa kun on saanut myös olla sitä ilman ja riippuvuuden tiedostaen selviävän vähitellen ilman tarapeuttiaan. Kiinteästä suhteesta voi olla myös haittansa, ainakin jos terapeutti ei pysty psykoterapeuttisen koulutuksen turvin tarjoamaan kaikkea apua, mitä yksilö tarvitsee ottaen huomioon ihminen kokonaisuutena ja myös hengelliset tarpeet huomioiden. Onko asiakkaalla mahdollisuutta valita itselle paras tarapiamuoto ja esitetäänkö nämä vaihtoehdot? Nämäkään terapiamuodot eivät takaa parasta apua kaikissa tilanteissa, kun apua etsii myös henkilö, jolla sielunhoito voisi olla siinä rinnalla oikeanlainen asetelma ja näitä kaikkia yhdessä.
Minä tiedän kokemuksesta ja lisäisin tarpeen myös sielunhoidollisen sellaisen, mikä usein puuttuu psykoterapioista puhuttaessa. Tarvitsemme siis kaikkea.

Älkää unohtako myöskään elämänohjetta, raamattua

Aiheena oli: lyhyt vai pitkä terapia. Furman halusi puhua modernit terapiat vai vanhanaikainen psykoanalyysi; Schulman halusi puhua otsikosta, mutta sanoi, että monesti moderni psykoanalyysi myös voi olla lyhyttä ja että Furmanin pisin lyhytterapia on ollut 7 vuotta. Eli otsikko oli huono.

Mielestäni kuulijan oma ennakkoasenne näkyy edellisissä kommenteissa. Schulmanilla oli enemmän faktoja lähteineen, Furman puhui aikakauslehdistä (Newsweek, Times), kymmeniä tai satoja kertoja - popularisointia hoitojonoista. Hän ei maininnut lähteitä. Tällä perusteella en valitsisi kumpaakaan. Tärkeintä oli se, että millaisiin ongelmiin tai häiriöihin sopii pitkä tai lyhyt - ryhmä tai yksilöterapia.

Ei tuo aivan asiallinen väittely varmaan ollut, mutta pirun hauska sitä oli kuunnella. Tohtorisherrat olivat kuin pikkupoikia hiekkalaatikolla väittelemässä siitä kumman isä on parempi karatessa.
Parasta antia oli mielestäni Furmanin argumentti loppukommenteissa: "anna nyt, kun mä arvioin sut, kun säkin sait arvioida mut!"

Furmanin pitäisi olla moderni terapeutti. Terapeutin tärkein ominaisuus on kuunnella ja kuulla. Nyt hän ei tehnyt kumpaakaan, joten taisi paljastua peruste pyrkiä tätäkautta esille: Narsistinen luonnevaurio lienee hänen parantumaton ongelmansa. Furmanin edustama lyhytterapia sai kyllä huonoimman mahdollisen puolestapuhujan.

Schulman esiintyi asiantuntevasti.

Puheenjohtajan olisi pitänyt asian tärkeyden vuoksi puuttua väittelyn kulkuun

Valitettavasti keskustelu sujui lähes aggressiivisesti aiheesta, josta on vaikea osoittaa "näyttöön perusruvaa tutkimustulosta" (evidence based facta). Ben Furman alkoi yllätävän aggresiivisesti ja Gustav Schulman ei antanut toisen puhua lausettaan loppuun. Kuitenkin asiaa sivusta seuranneena kuulijana panin ilahtuneena merkille, että molemmat suuntaukset, psykoanalyyttinen pitkähoitolinja ja lyhytterapialinja, ovat selvästi lähentyneet toisiaan. Schulmanin mielestä lyhytterapia saattaa hyvinkin olla paikallaan ja Ben Firman loukkaantunena jopa kielsi olevansa lyhytterapian "esitaistelija". Keskustelu, väittely, olisi voinut olla paljon rakentavampi, nyt joutui kuulija hämmentyneenä etsimään positiivistä sanomaa keskustelijoiden lauseiden välistä!

että kaksi sanankäytön ammattilaista eivät pystyneet parempaan. Furman kuitenkin oli mielestäni parempi,koska puhui aidommin oman asiansa puolesta; vaikka kiihtyikin, asia tuli selväksi. Schulman oli viekkaan oloisen rauhallinen. Hän keskittyi enemmän ärsyttämiseen kuin oman asiansa esiintuomiseen.
Kumpi oli kateellisempi?

Kumma, ettei kumpikaan keskustelijoista mennyt konkretiaan: mitkä ovat keskeiset mielenterveyshoidon ongelmat Suomessa ja miten niitä ratkotaan mistäkin viitekehyksestä ja miten pitäisi ratkoa. Olen yllättänyt Furmanin affektiivisuudesta ja regressiivisyydestä väittelyssä. Schulman voitti, vaikka menikin mukaan Furmanin ehdoilla inttämiseen ja toisarvoisiin juttuihin.

Napit vastakkain -väittely 17.5.
Schulman oli vakuuttavampi rauhallisuudessaan ja perusteluissaan. Furman soittautui hyvin ristiriitaiseksi väitteissään ja loppujen lopuksi kieltäytyi olemasta lyhytterapian edustaja! Kiihtyi ja moitti vastapuolta tunteita sääsätämättä. Furman on moneen kertaan kritisoinut psykoanalyysiä voimakkaasti, Schulman totesi rauhallisesti, että psykoanalyysi on kehittynyt eteenpäin paljon, on lyhyempää psykodynaamista terapiaa, on ryhmäterapiaa, on perheterapiaa - mikään ei ole samaa kuin vaikka 50 vuotta sitteen. Mielenkiintoista kuunnella väittelyä!

Ben Furman oli selkästi parempi.

Suosittelen, että Furman hakeutuu Schulmanin edustamaan psykoanalyyttiseen terapiaan ja lopettaa vastuuttoman jenkkityylisen tv-tohtorileikkinsä. Fyrkkaa tulee, (taotaan, kun rauta on kuumaa), mutta myös pahaa oloa. Rahastusta, leikkiä ja viihdettä todella isoilla asioilla.

Totta kai Furman voitti, koska hän oli todenpuhuja, Schulman ei. Ei tarvita intuitiivista vaistoa kummempaa työkalua oivaltaakseen sen, että psykoanalyysi on pseudotiedettä kuten Furman sanoi. Satuilua tieteen valepuvussa. Freud paneutui keskieurooppalaisten hienostorouvien huoliin ja murheisiin ja oli tekevinään tämän potilasaineiston perusteella yleispäteviä tieteellisiä päätelmiä ja havaintoja. Käyttipä hän "tutkimusmateriaalinaan" myös omia uniaan ja jossakin vaiheessa keksi varsinaisen kuningasajatuksensa, oidipuskompeksin. Koko tämä ajatus on niin päätön, että ei millään uskoisi sen voineen tulla osaksi pitkään vakavasti otettua tieteellistä oppijärjestelmää.

Olisi ollut mielenkiintoista seurata tätä keskustelua, jos nimittäin keskustelijat olisivat voineet tuoda esiin mistä on kyse asiatasolla. Keskustelu on vuorovaikutusta, ja jos toinen kieltäytyy kommunikoimasta toisen kanssa, ei toinenkaan yksin pysty käymään keskustelua. Tuntuu uskomattomalta, että Schulman ihmisen psyyken ”asiantuntijana” ei lainkaan tiedostanut (tai ei välittänyt, joka on moraalisesti vielä pahempi) kuinka hän antoi oman häikäilemättömän ”sisäisen demoninsa” hallita itseään ja brutaalisti koko keskustelun kenttää, kuin norsu lasikaupassa. Mielestäni on melkoisen huolestuttavaa, jos psyyken asiantuntija ei ymmärrä oman psyykensä toimintoja tai ei piittaa millä periaatteella se toimii. Luulen että yhdellä jos toisellakin ihmismielen tuntijalla olisi paljon sanottavaa siitä, että Schulman käyttäytyi häiriintyneen ihmisen tavoin, vaikkakin hän taitavasti osasi sen peittää rauhallisen asiantuntevuuden valeasuun. Molemmat keskustelijoista saavat puolestani olla oman linjansa vetäjiä, mutta puistattaa ajatus, että jos joskus itse tarvitsisin mielenterveyteni hoitoa ja joutuisin moneksi vuodeksi narsistisen, egoistisen ja vallanhimoisen besserwisserin armoille.

G.S. ylimielinen ja etäinen, ei keskusteleva. B.F. joutui puolustautumaan ja ymmärrettävästi ärsyyntyi provosoinnista.

Pelottaa, jos joutuisi psykiatrin hoitoon.Schulmanin kaltainen henkilöhän pystyisi manipuloimaan ja mitätöimään asiakkaan hetkessä. Ei siihen pitkää terapiaa tarvita. Furman osaa katsella asiaa laajemmin ja nykyaikaisemmin.Herkkyys osoittaa rehellisyyttä ja toteutuu ilmeisesti terapiassakin.Hoito on valittava mielestäni täysin yksilöllisesti täsmähoitona.

Ottelu ällistytti ensimmäisellä kerralla marraskuussa kuultuna, ja nyt se kuullosti aivan hervottoman hulvattomalta. Jos nämä kaksi herraa ovat vielä avohoidossa, heidät tulisi saada televisioon uusintaotteluun potkunyrkkeilyvälineiden tai muiden sopivien turmelemislaitteiden kera. Sus´siunatkoon etten vain joutuisi jomman kumman potilaaksi!

Furman oli kuin pikkupoika oman ideansa kanssa, Schulmanilla vahvat asiaperusteet. Furmanin avuttomuus ilmeni hyökkäävyytenä ja isällinen autoritäärinen ote oli Schulmanilla. Outoa oli se, että väittely oli lyhytterapiat vastaan pitkät ja väittelyn lopussa Furman ilmaiseekin olevansa lyhytterapia-käsitettä vastaan.

Sculman voitti, vaikka menikin mukaan inttämiseen. Hänen asiantuntemuksensa ja kokemuksensa mielenterveyden hoidossa on selvästi Furmania laaja-alaisempaa. Furmanin kannattaisi uskaltaa nähdä pitkien terapioiden positiivisetkin puolet. Itse sain psykoterapiaa lähemmäs kuusi vuotta ja yhtään vähempi ei olisi riittänyt. Furmanin hoidossa olisi voinut mennä aika ja rahat hukkaan.

Mielestäni on tärkeämpää löytää oikeanlainen apu apua tarvitsevalle kuin väitellä mikä terapia olisi paras. Lyhytterapioista hyötyvät monet, mutta jos traumat ovat peräisin varhaislapsuudesta, tarvitaan aikaa ja taas aikaa ja usein psykoterapian rinnalla ryhmä-, taide-, ym. terapioita. Parasta ennaltaehkäisyä olisi vanhemmuuden tukeminen, jos vanhemmuutta ei ole lapsen isällä ja äidillä omastatakaa annettavanaan. Tärkeintä on taata lapsen turvallinen, tasapainoinen, vastavuoroinen ja emotionaalinen kasvuympäristö.

Furman hätääntyi hämmästyttävästi kun huomasi,etteivät hänen asiantuntemuksensa ja kokemuksensa riitä tasavertaiseen väittelyyn itse aiheesta.Hänen kommenttinsa olivat enemmän maallikkomaista räksytystä. Kunnioitan molempia persoonia ja kuuntelen jatkossakin heitä mielelläni julkisuudessa.

On vaikea erottaa keskusteluista tärkeat ydinkysymykset terapiamuodoista ja niiden toimivuudesta. Valitettavasti aiheet poikkesivat tunteenomaisille poluille. Kuitenkin käsiteltävä aihe tärkeä ja ilmeisen haastavaa.

Ihan kuin olisi ollut alan ammattilainen ja maallikko kisaamassa asiasta samasta asiasta. Kuulijana tuli tunne, että Schulman tiesi mistä puhui ja Furman uskoi tietävänsä.

Suomessa on niin paljon psykiatrista tukea tarvitsevia henkilöitä, että vaihtoehtoisia terapioita on kehitettävä. Herää kysymys, onko myös terapeutin etu jatkaa terapiaa pitkään.

Pitkään psykoterapiaan ei ole yhteiskunnalla varaa, eivätkä kaikki tarvitse sitä. Tosiasiassa se myös vie aikaa paljon, sillä monella nykyisin psykoterapiaa käyttävillä on työ, harrastukset ja perhekin.

Lyhytterapia ja ryhmäterapiat tarjoavat riittävän avun huomattavan monelle, eikä tieteellisyyttä voi koskaan soveltaa jokaiseen.

Myös tällä alalla voidaan hyväksyä vaihtoehtoja, jos yksilö kokee sen hyväksi.

Väittely olikin varsinaista väittelyä, sanoisiko inttelyä. Harmi vain, että asitaso jäi jalkoihin ja amattilaisten raadollisuus tuli esiin näin ilmeisellä tavalla. Tässä taas kerran nähtiin, minkälaista arvovaltataistelua käydään eri hoitonäkemysten paremmuudesta terveydenhuollossa. Usein unohtuu se, että kaikkien ammattilaisten tulisi puhaltaa yhteen hiileen potilaan auttamiseksi. Eli olisi kypsällä tavalla pystyttävä tunnustamaan erilaisten hoitomuotojen edut ja haitat tai sopivuus erilaisille potilaille. Suurin virhe molemmilta oli ylipäänsä lähteä julkisesti "kiistelemään"
kyseisestä aiheesta, joka on tulen arka. Ei mitenkään luottamusta herättävää asiakaskunnan (olemassaolevan ja potentiaalin) keskuudessa.

Koin Furmanin rohkean rehellisen tavan olla läsnä itselleni hyvin terapeuttisena. On vapauttavaa seurata miten psykiatrikin hiiltyy kun on tärkeästä asiasta kysymys. Itse en ole osannut analysoida tilannetta kun olen kokenut vastaavaa. Siltäkin osin ohjelman kuunteleminen oli minulle terapeuttista. Kiitos!

Oli hyvä että vastapuoli esiintyi myös omassa pirullisessa roolissaan, mutta Furman oli aidompi, rehellisempi ja inhimillisempi, ehdottomasti parempi.

Olen joutunut valitettavasti kohtaamaan myös vastapuolen tapaisia, omassa oikeassa olemisestaan liian varmoja psykiatreja ja terapeutteja. Siksi luulen että kysymys ei varsinaisesti ole toimialasta vaan ihmisen tavasta tehdä työtä. Furmanin tapa on mielestäni hedelmällisempi ajatellen asiakkaan kasvua oman näköiseen elämään eikä vain narusta perästävedettäväksi.

Furman aloittaa pelin ilmeisesti omasta mielestään ovelalla siirrolla: Psykoanalyysi on huono sen takia, että se kestää pitkään, tarvitaan nopeampia hoitoja. Lopussa sama mies toteaa: En halua puhuakaan mistään lyhyistä terapioista, minua on ruvettu pilkkaamaan lyhyiden terapioiden kannattajaksi, tämä on törkeää panettelua.

Itse olisin vastapelurina iskenyt vielä kovemmin tällaisiin sekoiluihin.

En kestä aggressioita - siksi Furman hävisi. Rauhallisuus ja asiallisuus ovat valttia tämän tyyppisessä keskustelussa. Myönnän toki toisen osapuolen provosoineen Furmania ja asettuneen tämän yläpuolelle. Toisen osapuolen puheista sai kuitenkin enemmän käytännön elämän faktatietoa.

Väittely oli aika epätasapainoinen mutta todella mielenkiintoinen. Schulman oli rauhallinen, mutta keskeytti alinomaa ja pyrki todellakin analysoimaan ja pilkaamaan vastustajaa jatkuvasti. Schulmaista sai nilkkimäisen kuvan psykoanalyytikoista. Furman kävi kierroksilla, mutta perusteli mielestäni väitteensä paremmin - sikäli kun sai puhua lauseensa loppuun.

Otsikon valinta olisi voinut olla parempi, mutta Schulman ei tuntunut millään tajuavan Furmanin perusteluja "lyhytterapia"-termin virheellisyydesä ja juuttui koko ajan samaan asiaan. Keskustelusta sai vaikutelman, että Schulmanin oli mentävä henkilökohtaisuuksiin, koska ei voinut kumota sitä faktaa, että psykoanalyysin toimivuudesta ei ole edelleenkään kunnollista näyttöä.

manipuloijana, joka tässä ohjelmassakin istutti itsensä sohvan vierelle Benin persoonan analysoijaksi - ja sitten vielä toistuvasti kielsi tekevänsä niin. Kuunnelkaapa ohjelma uudestaan. Luoja varjelkoon minua ikinä joutumasta Schulmanin konitohtoroinnin kohteeksi.

Schulman pyrki kumoamaan Furmanin argumenttia psykoanalyysista pseudotieteenä viittaamalla tuoreisiin artikkeleihin - lähteitä tietysti mainitsematta. Näiden "argumenttien" arvo on yhtä tyhjän kanssa, sillä artikkeleita julkaistaan niin Kansa Taisteli -lehdessä kuin Ultrassakin.

Olen hivenen pettynyt siitä, että Furman kiihtyi, mutta ymmärrän miksi tämä tapahtui. Mitä teet, jos tulet väittelyyn, ja toinen alkaa arvioida persoonaasi, eikä antaudu lainkaan asiapohjaiseen keskusteluun, keskeyttää kaikki lauseesi, puhuu päällesi, jne?

Pelottava Schulman, ja on varmasti ruuvannut monen ihmisen pään umpisolmuun.

Väittely vaikutti olevan enemmänkin taistelua vallasta, kuin että herrojen edustamat asiat olisivat olleet hedelmällisessä vuorovaikutuksessa. Tästä tosin kritiikki lankeaa myös Ylen ohjelmalle - otsikko oli pelkistetty medialle tuttuun yksinkertaistukseen "lyhyt vai pitkä", ja vielä "napit vastakkain" teemalla varmistettu se, että väittely todella kuullaan kaksintaisteluna miesten välillä. Toisaalta mikäli Ben Furman ei katso edustavansa tarjottua linjaa, miksi hän ylipäänsä suostui väittelyyn? Ohjelman aikana on aikalailla turhaa alkaa inttää, ettei vuosiin ole kannattanut lyhyttä terapiaa. Totta kai vastaväittelijä on lähtökohtaisesti orientoitunut aiheeseen "lyhyt vai pitkä" terapia, ja olettaa vastapuolen edustavan tarjotuista malleista sitä toista, jota itse ei edusta.

Väittelijänä Gustav Schulman oli uskottavampi, omasta alentuvasta asennoitumisesta vastaväittäjää kohtaan huolimatta (joka ei välttämättä kuulu hyvän väittelijän välinearsenaaliin). Hän perusteli sanomansa, eikä alkanut maalliseen tyyliin jankkaamaan "on kymmeniä ihmisiä, jotka ovat sanoneet..." - ainahan yksittäistapauksia löytyy. Ben Furman taasen aloitti sangen provosoivasti, eikä pystynyt olemaan hiiltymättä useaan otteeseen. Toisaalta yritys sälyttää terapiaa potilaan läheisten kontolle kielii mielestäni siitä, että Ben Furman edusti asiassaan ennen kaikkea talousmaailmaa, ei niinkään terapiamaailmaa potilaan kannalta. Heti väittelyn alussa korostui hänen intonsa kustannustehokkuuteen, joka ei taloudellisen realismin välttämättömyydestä huolimatta voi olla ensisijainen tavoite mielenterveyspotilaiden hoitamisessa. Mitä tulee Ben Furmanin näkemyksiin (joihin on taajan mediassa esiintymisensä johdosta tutustunut), vaikuttaa raha olevan turhan suuressa roolissa intresseissään. Pari vuotta sittenhän nousi oikeutettu haloo pitkän linjan terapeuttien ja epäilemättä myös terapoitavien keskuudessa siitä, että Kela päättikin yhtäkkiä keskittyä lyhytterapioiden rahoittajaksi - tekemättä perusteellista tutkimusta siitä, mikä todella on paras vaihtoehto hoidettavalle. Ben Furmanin tarjoama lyhytterapiamalli kuulosti epäilemättä Kelan kaltaiselle laitokselle houkuttelevalta. Myöhemmin onneksi joutuivat sikäli pyörtämään päätöksiään, että terapian keston maksimipituudessa ja käyntien frekvenssissä ehdotonta takarajaa jouduttiin höllentämään. Ben itse myös lyhytterapioihin erikoistuneena (vaikka muuta tuntui väittävänkin), epäilemättä taloudellisesti hyötyy, kun modernit terapiamuotonsa tulee muotiin (ja mikä parasta vielä Kelan tukemaksi). Tässä valossa asiaa tarkastellen tuntuu melko naurettavalta pyrkimyksensä kumota pitkän psykoanalyyttisen terapian tarpeellisuus monissa tapauksissa. Hän sanoi, että skitsofreenikot kyllä tarvitsevat pitkää terapiaa - tietääkseni heidän kohdallaan pitkä yksilöterapia avohoidossa yksityisellä sektorilla ei edes ole kovin tavanomaista, ainakaan Kelan kuntoutustuella - kokemukseni mukaan Kela panostaa vain niihin, joista on toivoa saada työ-, opiskelukykyisiä (tai että em. kyvyt pysyisivät yllä). Itse rohkenen väittää, että pitkäaikainen yksilöterapia on hyväksi koettu malli muidenkin kuin psyykkisesti sairaiden ihmisten hoidossa; ei-tilapäisen masennuksen, ahdistuneisuuden ja pelkojen juuret juontavat syvälle, eikä haavoja parannetta taikasauvalla puolessa vuodessa. Niinhän sanonta kuuluu, että aika parantaa haavat (joskaan ei tietenkään itsestään, vaan oikean hoidon avulla). Potilaalla täytyy olla mahdollisuus käydä terapiassa vuosia (se ei ole pois työ-, opiskelu-, tai perhe-elämästä, päinvastoin se rikastaa niitä), sillä mahdollisuuden itsen perusteelliseen tutkimiseen (joihin kuuluu myös haavojen auki repiminen) + rakentavan luottamuksellisen vuorovaikutussuhteen luomiseen terapeutin kanssa vaatii aikaa. Mitä hyötyä on terapiasta, joka vain repii haavat auki, eikä anna mahdollisuutta niiden paranemiseen? Päinvastoin vaikuttaa enemmänkin tuhoisalta vaihtoehdolta. Aika, jona haavat ovat syntyneet ja niitä on ylläpidetty on usein pitkä. Miksi ne paranisivat hetkessä hokkuspokkus-tempuilla?

Oli ymmärrettävää että Furman hikeentyi, koska Schulman oli ylimielinen ja näennäissovinnainen. Olen todella iloinen siitä että moni tällä sivulla on ilmaissut järkytyksensä siitä että lääkärit ja parantajat ovat itse niin täysin kykenemättömiä hillitsemään valta- ja muut aggressiiviset yllykkeensä. Furman oli sentään ihmisen oloinen. Schulman iski jatkuvasti vyön alle. vasinkin lopussa: haastetaan kuningas jne... iljettävä ase jota ei pitäisi koskaan sivistyneitten ihmisten kesken käyttää.
Luoja varjelkoon kaikki psykoanalyysiin retkahtaneet.