Antagonisti on kuollut

Keskeisen kuoliniskun antoi Thomas Harrisin kirjaan perustuva menestystrilleri Uhrilampaat vuonna 1991. Siinä eräänlaiseksi sankariksi nostetaan sarjamurhaaja Hannibal Lecter, jonka apua poliisi tarvitsee voidakseen ratkaista kaupunkia kuohuttavan kidnappausdraaman. Perinteisen hyvän ja pahan, protagonistin ja antagonistin välisen taistelun sijasta elokuvan keskiöön nousee moraalin kompleksisuus. Toki asiaa oli käsitelty aiemminkin elokuvissa, mutta Uhrilampaat toi tämän modernin ajatuksen maailman epämustavalkoisuudesta suurelle yleisölle sellaisella tenholla, ettei trilleri ole ollut sen jälkeen enää entisensä. Ja hyvä niin.

Viime vuonna parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta elokuvallaan Doubt  Oscar-palkittu John Patric Shanley kertoo Creative Screenwriter lehden podcastissa, ettei hahmota kirjoittaessaan tarinaa antagonistin ja protagonistin kautta, koska kokee tällaisen teknisen jaottelun epäinhimillistävän tarinaa ja johtavan helposti harhaan omasta elämänkokemuksesta. Shanleyn mielestä ulkopuolelta tulevan formulan sijasta kirjoittajan olisi hyvä pysähtyä toistuvasti kysymään itseltään, miten hän maailman näkee, mitä hän siitä todella ajattelee. Kirjoittajan tulisi olla rehellinen omalle kokemukselleen ihmisenä olemisesta. Shanley kertoo oman maailmankuvansa olevan sellainen, ettei hän voi koskaan tietää varmaksi sitä miksi ihmiset tekevät mitä he tekevät tai edes sitä miksi hän itse tekee mitä tekee. Hänellä on vain tiedon murusia, eräänlainen faktojen kollaasi, jonka pohjalta hän voi kehittää erilaisia teorioita ihmisten toiminnasta. Nämä teoriat saattavat muuttua hetkessä, kun tiedon muruset muuttuvat. Tämän kokemuksen hän haluaa välittää elokuvillaan.

Hieman samaa sanoo Mark Boal, joka voitti tänä vuonna Oscarin parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta elokuvallaan The Hurt Locker. Hän kertoo, ettei ole kiinnostunut laittamaan henkilöitään sellaisiin muotteihin kuin protagonisti tai antagonisti. Fokus on todellisten henkilöhahmojen kirjoittamisessa ja hahmojen sisäisissä ristiriidoissa. Näin siitä huolimatta, että kyseessä on testosteronin katkuinen ja erittäin jännittävä sotaelokuva.

Selkeän antagonistin väistyminen roolifunktiona lienee seurausta yleisestä maailmankuvan muutoksesta ja siinä etenkin moraalin suhteellistumisesta. Nykyihmisellä on paljon tietoa ja jopa kokemusta siitä miten eri kulttuureissa vallitsevat, meille itsellemme hyvinkin vieraat moraalikäytännöt saattavat olla varsin relevantteja eri olosuhteissa. Vanhakantainen jaottelu hyviin ja pahoihin kulttuureihin ei tunnu enää niin uskottavalta kuin ennen.

Psykologian kehittyminen on tuonut puolestaan lisää ymmärrystä mielenterveyden häiriöitä ja häiriökäyttäytymistä kohtaan. Emme näe enää pahantekijöitä niinkään pahuuden riivaamina vaan vaikean lapsuuden ja olosuhteiden uhreina. Tiedämme myös, että pahojen tekojen takana saattaa olla puhtaasti aivokemiallinen häiriö. Nykyelokuvien tyypillinen murhaaja on insestin uhri, joka kärsii skitsofreniasta tai vähintään maanisdepressiivisyydestä.   

Nykyihmisen kuuluu myös etsiä vikaa aina itsestään. Vika on aina lopulta omassa asenteessa, omissa päämäärissä, omassa traumassa, joka pitää voittaa, pelossa, joka pitää ylittää, harhassa, josta pitää herätä tai lukossa, josta pitää avautua. Tässä asenteessa piilee samaan aikaan sekä suuri viisaus, että kylmä armottomuus.  Arvottomuutta ja syyllisyyttä ei pääse ulkoistamaan naapuriin, työnantajaan tai vierasmaalaisiin, kuten enne.    

Toisin kuin personoitu ja muuttumattomana pysyvä antagonisti, antagonismi draamassa elää ja voi hyvin. Draamaa ei synny ilman vastavoimia, ristiriitaa ja konfliktia. Modernissa tarinassa antagonismi voi kuitenkin olla hyvin abstrakti asia, joka ei kiteydy yhteen henkilöön. Usein kyse on juuri päähenkilön sisäisestä ristiriidasta. Tämä ei tarkoita, etteikö kirjoittajan pitäisi hahmottaa tarinansa antagonismia kirkkaasti. Oman kokemukseni mukaan ilman selkeitä vastavoimia draama ei generoidu luontevasti – sitä joutuu pakottamaan. Sisäisen antagonismin dramatisoiminen elokuvalliseksi eli toiminnalliseksi draamaksi on muutenkin vaikeaa, saati sitten, jos tuo antagonismi on itsellekin hieman hämärä.  

Ei ulkoinen antagonistikaan kokonaan ole kuollut – eikä tule varmaan kuolemaankaan. Selkeälle ja personoidulle jaottelulle hyvään ja pahaan tulee aina olemaan tilausta etenkin nuorten katsojien keskuudesta. Nuoruuteen kuuluu asioiden hahmottaminen voimakkaan mustavalkoisesti. Ehkä juuri siksi nuoret pitävät niin paljon fantasiasta ja animaatioelokuvista, jotka ovat sen verran etäännytettyjä todellisuudesta, että niissä hyvä voi olla vielä selkeästi hyvä ja paha puhtaasti paha. Tämä kaipuu vanhan maailman selkeisiin arvoihin ja sankarillisiin velvollisuuksiin näkyi hyvin esimerkiksi J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta –trilogian uudessa menestyksessä elokuvien muodossa.

Minusta on hienoa, että elokuvien ihmiskuva ja moraali on muuttunut moniulotteisemmaksi, mutta välillä tuntuu, että tekijät itse tuppaavat unohtamaan sen tosiasian, että kaikki elokuvat ovat enemmän tai vähemmän fantasiaa ja aina tekijöidensä symbolistisia jäsennyksiä todellisuudesta. Elokuvat ovat satuja – vaikka muuta teeskentelisivät. Toisin kuin tärkeilevät tekijät, katsojat ymmärtävät elokuvat saduiksi eivätkä ota niin vakavasti sitä, jos joku taho on sattunut samaan kyseisessä sadussa pahiksen roolin. Oikeassa elämässä ihmisiä ei ehkä voi jakaa hyviin ja pahoihin, mutta valkokankaalla kaikki on sallittua - kunhan tarina toimii.