Ikävystymisen pelko

Sain muutama vuosi sitten lahjaksi ruotsalaisen historiasta väitelleen filosofian tohtorin Peter Englundin kirjan Hiljaisuuden historia. Vaikka kirja on valloittava sain sen luettua vasta nyt. Kesälomalla. Kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa.

Helteet ikään kuin pakottivat olemaan tekemättä mitään, pitämään oikeaa lomaa täysin irrallaan töistä. Siihen oli kerrankin mahdollisuus kun ei ollut kuvauksia tai konkreettisia tuotannon ennakkovalmisteluja. Olen siis viettänyt kunnon vanhanaikaista kesälomaa. Pää on tyhjentynyt, ja töihin on vaikea taas ryhtyä. Paperi on puhdas, mutta tyhjä.

Siksi varmaan on myös vaikea kirjoittaa tätä blogia, ja ryhtyä täyttämään ajatuksiaan kun ei ole aktiivisesti seurannut mitään ympärillä tapahtuvaa alan keskustelua tai problematiikkaa. Mielessä pyörii vain se ihana savustettu kala, se kirkas järvivesi ja ne lempeät kauniit kesäillat.

Muistan miten äitini on joskus puhunut siitä, kuinka hyvää tekee ihmiselle pysähtyä välillä ajattelemaan ei yhtikäs mitään ja uskaltaa vain olla ja antaa tyhjyyden tulla. Että ei yritäkään ajatella rakentavasti, tehokkaasti havainnoiden, tulosta tai ratkaisua etsien, vaan on vaan. 

Kannattaa sietää tylsyyttä ja tylsistymistä. Että siitäkin voi seurata jotain hyvää, usko pois. Jaa, olisiko näin. Että kun ei tietoisesti ajattele mitään tai huomaa ettei ole ajatellut mitään rakentavaa vaan poiminut esimerkiksi useamman tunnin vaan marjoja, niin siitä sitten syntyy jotain. Isoäitini piti marjojen tai sienien poimimista meditaationa. En ole koskaan uskonut tuota väitettä tai en ole halunnut uskoa, koska olen pelännyt tylsistymistä. Ennen tätä kesää ja Englundia.

Englundin kirjassa on lyhyitä tekstejä joissa hän tarkastelee historiaa erilaisten triviaalilta vaikuttavien ilmiöiden kautta. Suosittelen lämpimästi. Tekstejä siitä kuinka esimerkiksi naisten rintojen kokoa ja paljastavuutta on arvostettu vaihtelevasti 1500-luvulta lähtien ja miten sitä kautta muuttuneet kauneusihanteet kertovat ruumiin hyväksymisestä, kuinka 1700-luvun akustinen horisontti ei itse asiassa eroa nykypäivästä kovinkaan paljoa ja kuinka Eroll Flynnin henkilön tarkasteleminen tuo esille koko kapitalistisen kulutusyhteiskunnan perustan.

Kirjassa on teksti myös ikävystymisen historiasta. Siitä mitä ikävystyminen voi saada aikaan ja kuinka siinä on perimmiltään kyse vallasta. Englundin mukaan "ikävystyminen on suhteellisen moderni mieliala, peräisin 1800-luvulta. Olihan ikävystymisen merkkejä ollut aikaisemminkin mutta ihmiset eivät luultavasti kärsineet tästä. Ikävystyminen kohotetaan ongelman asemaan kun Kantin tapainen filosofi puuttuu siihen ja asettaa sen historialliseen yhteyteen. Yhteiskunta on saavuttanut kehityksessään sen pisteen, jolloin ihmiset voivat kuluttaa yhä enemmän aikaansa nautintojen etsimiseen - vastakohtana entisille kulttuureille, jossa enin aika kului yksinkertaisesti tarpeitten tyydytykseen työn ja vain työn avulla."

Ensinnäkin ajatus siitä, että ennen ihminen on määritellyt aikansa tai olemisensa vielä enemmän työn kautta kuin nyt, kuulostaa nykyperspektiivistä uskomattomalta, kun tuntuu siltä että työ, menestys ja ura ovat tänä päivänä se kaikkein eniten ihmistä määrittelevä asia. Mutta Englund on toki oikeassa. Työn merkitys on muuttunut ja senkin täytyy viihdyttää ja olla mielekästä.

 Mutta voiko ikävystymisestä sitten seurata jotain hyvää? Jotain uutta ja ihmeellistä? Varsinkin kun omaan työhöni kuuluu luoda uusia tarinoita ja pitäisi saada ideoita ja oivalluksia. Englundin mukaan  ”on olemassa halu liittää ikävystyminen uuden luomiseen. Se kannusti jättämään vanhan ja totutun ja etsimään uutta, todella kutkuttavaa.”

Tekstin yhteenveto ikävystymisen merkityksestä ei todellakaan ole näin yksinkertainen, mutta tämä jäi minulle mieleen. Loma ja vetelehtiminen sai tarkoituksen, toimettomuudella ei enää ole pelkästään negatiivista konnotaatiota vaan siitä tuli on pohja uudelle ajattelulle. Jos olen ollut tekemättä mitään ihmeellistä, ollut paikallani ja jopa ikävystynyt niin olenko luonut jotain uutta? Onko mieleen syntynyt tyhjiö jota voi taas alkaa täyttämään? Tai onko ajattelu vähintäänkin puhdistunut ja nyt on helpompi keksiä uusia ideoita ja nähdä tarinoita uusista näkökulmista?

Jotenkin tuo tuntuu lohduttavalta ja armolliselta ajatukselta ja haluan uskoa niin. Ainakin nyt on helpompi tarttua taas hommiin kun antaa itselleen toimettomuuden anteeksi. Mutta kyllä se silti jostain syvältä tulee, se luterilainen työmoraali, tunne, että lomallakin pitäisi saada jotain aikaan, ja on koko ajan vähän huono omatunto siitä kun on vain lomalla. Eikä tee mitään. Ja ikävystyy. Ja antaa tyhjyyden valloittaa pään eikä ajattele tai ideoi.

Englundin oivallus tylsistymisestä ei kuitenkaan ole se positiivinen voima, vaan se, että hän joka nykypäivänä hallitsee tätä ikävystymistä, hänellä on myös valtaa. Eli se kasvava teollisuus joka tekee rahaa meidän ilmeisesti pohjattomasta ikävystymisen pelostamme: viihdeteollisuus joka keksii kaiken aikaa uusia keinoja sen karkottamiseen.

Tähän väliin kannattaisi varmaan lukea uudestaan Jouko Turkan Aiheita. Saada silmät taas auki ja mieli täyttymään niistä tarinanpätkistä ja ajatuksista. Ja alkaa käyttämään sitä valtaa. Kun paperi on edelleen tyhjä ja tarina alussa.