yle.fi


Amila - synopsis

Amila - synopsis

15. maaliskuuta 2010 Kommentit: 3

On aamu. Amila hieroo isänsä kidutettuja ja arpisia jalkoja. Pian perhe on aamiaisella. Nauravaa yhdessäoloa. Amila suukottaa kaikkia, pukee eteisessä ylleen hunnun ja lähtee kouluun.

Saana odottaa Amilaa koulussa ja ojentaa vaatemytyn. Amila vaihtaa vessassa ylleen farkut ja puseron. Amila haluaa olla kuten muutkin. Välitunnilla Henry kutsuu tytöt kotibileisiin. Tytöt sanovat tulevansa.

Iltapäivällä äiti puhuu pikkusisko Aminan ympärileikkauksesta. Amila kertoo, ettei leikkaus pelottanut tai sattunut. Äiti kertoo, miten tärkeä ympärileikkaus on tytölle – ja hänelle. Amila lähtee Saanan luokse, bileitä hän ei mainitse. Tytöt valmistautuvat Saanan huoneessa. Saanan äiti on ostanut siideriä ”jotta edes tiedetään mitä he juovat”.  Amila taittelee kaapunsa laukkuun.

Amila ja Saana tirskuvat sohvalla Henryn kotona. Henry näkee vain Amilan, Saana on kateellinen. Henry vie Amilan huoneeseensa, sängylle. Henryn hyväilyt tuntuvat mukavilta.

Henryn käsi siirtyy hameen alle. Amila vastustelee. Henry raiskaa Amilan. Henry tajuaa liian myöhään että jokin on pielessä. Amilan leikattu häpy on jo revennyt. Verta pulppuaa. Näky iljettää Henryä. Hän käskee Amilaa häipymään. Henry siivoaa peitteet ja vaihtaa vaatteet. Henry palaa juhliin ja sanoo Amilan lähteneen. Saana ällistelee miksi Amila lähti ilman huntua. Huntu on laukussa lattialla. Henry ottaa Saanan syliinsä, Saana unohtaa Amilan.

Amila soittaa kotinsa ovikelloa. Verta valuu sääriä pitkin. Äiti Safia avaa ja kauhistuu. Äiti hoivaa Amilaa sohvalla, Amila nukahtaa. Safia kuulee Ibrahim isän ja isoveli Mahadin keskustelun. Miehet astuvat olohuoneeseen, Safia lähtee. Amilan isä rukoilee, arpiset jalkapohjat paljaina. Isoveli Mahad rukoilee ja kyynelehtii, hänellä on veitsi. Amila avaa silmänsä kun puukko iskee. Mahad jättää puukon Amilan rintaan ja poistuu. Isä sulkee kuolleen tyttärensä silmät. Safia antaa Mahadille passin ja rahaa.

Amina itkee ja pyrkii ensin isänsä syliin, sitten äidin. Molemmat kääntävät Aminalle selkänsä. Abdi katsoo Amilaa, mutta ei itke.
Henry ja Saana suutelevat sohvalla. Henry työntää jalallaan Amilan laukun sohvan alle, kätensä hän työntää Saanan hameen alle. Saana ei vastustele.

Mahad on lentokentällä Pariisissa. Suurella taululla näkyy teksti: ”Last call Mogadishu, SO”. Mahad nousee koneeseen.

 

Amila

Amila on hätkähdyttävä tarina nykypäivän Suomesta. Se kertoo uskottavasti surullisen tapausten kulun, joka ei jätä ketään kylmäksi. Viaton henkilö kokee hirveyksiä, ja rakkaimmat henkilöt tekevät suurimmat hirveydet.

Elokuva, jossa keskeinen henkilö kuolee, on aina aika hankala tapaus. Jossain tapauksissa (Antonioni: Ammatti reportteri) voidaan tulkita, että päähenkilö haluaa tappaa itsensä ja lopulta onnistuu siinä, jolloin tarina on ymmärrettävissä. Kuka on Amilassa päähenkilö? Mikä on tämän päähenkilön tahto? Keneen minun katsojana tulisi samaistua?

Amila tahtoo elää tavallisen suomalaisen tytön elämää. Esteenä siihen on kotona vallitseva kulttuuri. Amila joutuu rikoksen uhriksi, ja koti kääntää hänelle selkänsä. Tuntuu, ettei Amila muutu tarinan aikana, eikä hänellä ole varsinaisesti valintaa? Mitä Amilan olisi pitänyt tehdä toisin? Karata raiskauksen jälkeen? Salata raiskaus?

Varsinaisen valinnan tekevät Amilan isä ja veli, jotka murhaavat Amilan, koska kokevat sen velvollisuudekseen. Valinta on hirveän suuri vääryys ja siksi elokuva on myös tragedia. Juonellisesti elokuvaa voisi kuljettaa selkeämmin niin, että Amilan veli on päähenkilö. Katsoja toivoisi, että hän valitsisi toisin. Nykyisellään tarina on kirjoitettu aika toteavaan sävyyn, monesta eri kulmasta, ja se vaikeutti minun samaistumista tarinaan.

Olisi virkistävää (kauheaa) seurata elokuvaa, jossa ymmärtäisin miksi Mahad tekee niin kuin tekee. Ymmärtäisin, että samassa kulttuurissa kasvaneena myös minä voisin iskeä puukon sisareni rintaan. Silloin tarina pitäisi kirjoittaa selvemmin Mahadin ja perheen näkökulmasta. Ylipäätänsä länsimainen kulttuuri on valmis helposti tuomitsemaan muut kulttuurit, ehkä siksi että ymmärtäminen on paljon raskaampi prosessi.

Tragediat ovat näin tuottajan näkökulmasta aika hankalia. Niitä on hirveän vaikea rahoittaa, kun useinkaan ne eivät saa katsojia. Minun mielestäni katsojan pitää tietää, että elokuva on tragedia jo heti alusta alkaen (tai oikeastaan jo ennen kuin ostaa edes lippua), jolloin sitä voi katsoa ilman toivoa. Kyllä me kaikki tiedämme, etteivät Romeo ja Julia saa toisiaan, ja juuri siksi on niin virkistävää itkeä heidän tarinansa kautta maailman vääryyttä. Mutta jos minulla katsojana viriäisi toivo, että kunpa he tällä kertaa saisivatkin toisensa, olisi kuolema kauhistus ja epämiellyttävä kokemus. Myös Titanic on mahdollinen tragedia; me kaikki tiedämme että se laiva uppoaa.

Usein kuolemassa lunastetaan jotain suurempaa. Uhraaminen ja muu uskonnon puolesta tapahtuva kuoleminen lunastetaan sen muille antamalla toivolla. Jeesus kuoli kristinuskon mukaan ihmisten puolesta, jolloin tapahtuma ei ole ”pelkästään kuolema”. Minkä puolesta Amila kuoli? Onko hänen kuolemastaan kenellekään apua? Miten hänen pikkusisarensa käy? Vaikka ei muuttaisikaan elokuvan painopistettä pois Amilasta, olisi minusta tarpeellista saada elokuvaan edes joku toivon siru; että edes joku pelastuisi Amilan kuoleman kautta.

Kaikkiaan kyseessä on siis vaikea elokuva, jonka voima on siinä, ettei sitä voi sivuuttaa.

Mika Ritalahti

tuottaja, tv-ja elokuvatuotannon professori

Lisää näihin:
0
tykkää tästä

Kommentit

Kirsi Virtanen 15.03.2010, 18:55

No huh, huh.

Osuvia ajatuksia - herättivät minut ajattelemaan eri tavalla, tai ehkä ennemmin eri näkökulmasta.
Suurkiitos Mika Ritalahdelle!

Synopsista väsätessäni Mahadista alkoi minun päässäni muodostua hahmo joka herätti myötätuntoa: isoveli Mahad joutui tekemään kamalan teon.

Siksi Mahad joutui jättämän kaiken taakseen, Mahadin elämä muuttui peruuttamattomasti.

Amilan elämä loppui, mutta sekä Mahadin että pikkusisko Aminan elämät muuttuivat ratkaisevalla tavalla.

Nyt treatmentin kimppuun!
Jihuu!

K.

PerttiL 16.03.2010, 11:20

Länsimaisena sivistyneenä ihmisenä on vaikea hyväksyä omia ajatuksiaan; fiktiivisyys unohtuu ja tuota synopsista lukiessa kaikki tapahtuu niin realistisesti ja vääjäämättömästi. Voisi sanoa jopa tuntevansa pyhää vihaa.

Uhrejahan on kaksi,sisarukset joista toinen haluaa kapinoida ja toinen joka noudattaa sitä ohjelmaa, johon hänet on kasvatettu. Olemme ottaneet tämänkin perheen tänne turvaan ja nyt meidän pitää jollakin tavalla suhtautua heihin itseensä kohdistuvaan väkivaltaan ja nyt myös siihen väkivaltaan, jonka he kohdistavat toisiinsa.

Tässä näkyy niin syvä juopa kulttuurien välillä,naisten täytyy järjestää elämänsä ja asiansa tasan miesten tahdon mukaisesti.Kyseenalaistaminen on konkreettisesti hengen vaarallista. Safia on sisäistänyt (ilman pelkoa?) kaiken tuosta kulttuurista, eikä saa eikä ilmeisesti voi eikä halua saada paljon vaikutteita länsimaisesta elämänmenosta. Mutta mitä hänen päässään todella liikkuu, hyväksyykö hän todella Mahadin teon vai onko hänellä rippeitäkään omasta tahdosta!

Yhtaikaa sekä ymmärrän ja samalla tiedän, etten voi sietää tuollaista kulttuuria. Tämä puhettelee niin monella tavalla, Amilalla ei ole kultturinsa sisällä vapautta puhua,liikkua tai kokea seksuaalisuuttaan. Hän pystyy elämään jonkinlaista kaksoiselämää pelkoa tuntematta ja saa kokea ripauksen vapauttakin. Hän on kotona iloinen, on hellyyttä ja ilmeisesti hän kokee kuitenkin olevansa kotonakin turvassa.

Saanan mustasukkaisuus tuntuu tavattoman mitättömältä, häntä ei oikeastaan pysty syyllistämään mistään! Hän on välttämätön sivuhahmo, mutta ei oikeastaan kovin kiinnostava (vielä?).

Kuten Mika Ritalahti kirjoitti tuosta pelastuksesta, jotenkin kaiken toivottomuuden keskellä pieni viaton tyttö voisi olla kaiken uuden alku. Jospa hän selviäisikön paremmin, jospa häntä ei leikattaisi. Vaikka tarinassa on loppu, niin se jatkuu ja jatkuu ajatuksissa, jatkaako perhe elämäänsä samalla tavalla kuin tähän asti. Kohu-uutiset iltalehdissä, TV- ajankohtaiskeskustelut, maahanmuuttokriittisten ähäkutit... Eniten syntyy vihaa Henryä kohtaan, hänestä tulee lopulta suurin syypää kaikkeen.

Vaikka tämä tragedia on itsessään toivoton, niin se puhettelee ja sitä kautta auttaa jopa oivaltamaan
jotakin!

Kirsi Virtanen 16.03.2010, 14:05

Pertti: Vau! Ja nyt kun vielä ratkaiset, millä tavalla saan kaiken tuon kirjoitettua treatmentiin ja sitten kässäriin, niin homma on kondiksessa.

Kiitos upeista kommenteista!

T. Kirsi joka toivoo pakkassään huitsin nevadaan - mieluiten HETI!

test

  • Amila

    Kirsi Virtanen on metsästänyt tarinoita niin kauan kuin muistaa. Tähän mennessä hän on muokannut niistä lehti-, tv- ja radiojuttuja. Nyt Kirsi heittäytyy aivan uudelle maaperälle - innostuneena!

Pertti

Se mitä sanotaan onnellisten naisten ja maiden historiasta pätee myös draamaan.