Jos tulisi suosituksi sellainen urheilulaji, jossa otetaan polkupyörällä hirmuinen vauhti ja sitten ajetaan täysillä betoniseinään, niin se asettaisi suojavarusteille ja harrastajille tavattoman kovat vaatimukset.

G-voimat ovat hirmuiset, kun kilpapyörällä kaahaa yli neljääkin kymppiä ja vauhti tyssää millisekunnissa. Törmäys jo kolmenkympin vauhdissa kiinteään esteeseen vastaa samaa iskua kuin - jos refleksejä ei olisi - kaatuisit täysin jäykkänä betonilattialle naama edellä. Ja kun nopeus kasvaa, vauriot kasvavat - eivätkä käsittääkseni tasaisesti, vaan räjähdysmäisesti; eksponentiaalisesti tai jotain semmoista.

Paitsi että pyörän runko on vaarassa kieroutua ja ohjaustangon pää uhkaa vaurioittaa sisäelimiä, riski aivotärähdykselle, jopa kallonmurtumalle on kohtuuton, elleivät varustetaso ja urheilijan fyysinen ruumiinrakenne ole riittävän hyvät. Riski niin aineellisille kuin terveydellisille vahingoille on varteenotettava.

Miten voi varmistaa sen, ettei etupyörä mene soikeaksi? Miten varmistaa, ettei verkkokalvoihin tule iskuvammoja, etteivät aivot rytkähdä kalloa vasten tosi pahasti, ettei kieli jää hampaiden väliin ja iskeydy poikki? Miten kyetä jatkamaan urheilulajin parissa, jos seinään törmäys alkaa kerta kerralta enemmän ja enemmän hirvittää, koska seinään iskeytymisen tunne on niin perkeleellinen!

Eikä tämä ole ainoa urheilulaji, jossa on riski satuttaa itseään pahasti. Niinkin yksinkertainen asia kuin kalliokiipeily siten, että jalat on lastoitettu polvista taipumattomiksi, ja toinen käsi on rasvattu liukkaaksi, asettaa aivan mielettömät vaatimukset kiipeilyreitin valinnalle jyrkänteillä, joilla putoamiskorkeus voi olla kymmeniä, jopa satoja metrejä!

Tässä tuli vain joitakin hyvin, hyvin alustavia näkökohtia, joita on syytä punnita perusteellisesti.

Niin kiire ei saa olla, ettei kunnolla miettisi!