ajatusten miljoonalaatikko

  • Alkuräjähdys ja uusi vuosi

    Jos menette, pahaenteisen posahduksen kuultuanne, huoneeseen, jossa on lattialla rikkinäinen kello ja syyllisen näköinen pikkulapsi, joka sanoo, että ensin ei ollut mitään, sitten kello meni itsestään rikki, räjähti palasiksi täysin varoittamatta, niin teillä herää epäilyksiä, että mahtaneeko kuvaus vastata todellista tapahtumien kulkua.

    Mutta kun fyysikko väittää, että enste ei ollut niinku pal mittään, ja sitten vain yhtäkkiä oli kauhean tiheää ja kuumaa ja pamahti perhanasti ja hups, sitten olikin vaikka mitä, niin se pitäisi kuulemma uskoa.

    Tämä uskottavaksemme annettu tyhjän pamahtaminen itsestään tapahtui 13,7 mrd vuotta sitten. Tuo ”desimaaliosa”, 0,7 on ajanjaksona ymmärtääkseni jotakuinkin 700 miljoonaa vuotta, ja jokainen, joka on jonottanut pankissa esim. 28 minuuttia voi kuvitella, että 700 miljoonaa vuotta on pitkä aika! Jo 20 miljoonaa vuotta on pitä aika! Varsinkin jos on huono mielikuvitus ja ikävä, pehmustamaton tuoli.

    13,7 mrd vuotta on niin pitkä aika, että kellossa ei tarvitse olla merkittävää heittoa, kun se jo heittää päivämääriä aika pahasti silmälleen, 13 700 000 000 vuoden kellonraksutuksen aikana.

    Kuinka pahoillanne teidän tulisi siis oikeasti olla, jos käykin niin, että vuodenvaihde hurahtaa teiltä sillä tavalla ohi, että pääsette ”pitämään” uudenvuodenlupaustanne esim. vaikka päivän, pari, tai viikon tahi kuukauden uudenvuoden jälkeen?

    Verrattuna siihen, millaisin tiedoin meidän pitäisi hyväksyä fyysikkojen käsitys siitä, milloin ja miten kaikki alkoi - mukaan lukien ajan synty ja siis sen ”nollakohta”, siihen verrattuna teidän laihdutuskuurinne, tupakinlopettamisenne tai muunne aloittamisen ajoittuminen johokin muuhun kuin ns. vuodenvaihteeseen on, väittäisin, suhteellisen pieni synti.

    Jos siis olette tekemässä jonkinmoista mielekkäälliseä uudenvuodenlupausta, ja se ”myöhästyy”, älkää heittäkö sitä kankkulan kaivoon sillä perusteella, että aikaraja meni jo, peli on menetetty. Ei mennyt se raja vielä ehkä! Tai meni jo ajat sitten! Voi olla että käsitys koko ajan synnystä on miljardeja, kenties biljoonia vuosia pielessä, jos bigbangejä onkin ollut aiemmin tai aika-avaruus syntynyt ihan toisin kuin luulimme.

    Tärkeämpää on, ainakin minusta, että sen minkä teette, teette rauhallisin mielin, ilman ihme väkipakkoa ja siksi, kun haluatte elämästänne parempaa.

    Jotain holttia pitää olla, sentään! Ja hyvä mieli.

    Ja hyvää uutta vuotta!

    Kommentoi 4 Lue kommentit


  • Etanoiden vaatettamisesta

    Jos tulisi tarve - ja mistä sitä koskaan tietää, mitä elämä tuo eteen - vaatettaa etanoita, niin housut miespuolisille etanoille (kai niitäkin on miehiä ja naisia?) tuovat eteen ongelman: housuissa kun yleensä on lahkeita kaksi, mutta etanoilla käsittääkseni vain yksi jalka.

    Jos tekee housut, joissa on vain yksi lahje keskellä, niin ovatko ne housut? Vai onko kyseessä kiltti?

    Muutenhan sillä ei ole merkitystä, mutta jos vaateparren tilaa ja maksaa joku ulkopuolinen taho, ja ne sanovat vaikka että tilaamme 4 paria housuja, denim-kankaisia, lyhyt lahk, 2 paria housuja, denim-kankaisia, pitkälahkeisia, 1 kpl kilttejä, denim-kank. ja 3 kpl kilttejä tartaanikankaisia, klaanivärein (joista 1 Black Watch, 1 kpl Farquharson ja 1 Llaphroaig), niin jos esim. denim-kankaisilla housuilla ja denim-kankaisilla kilteillä ei ole mitään eroa, niin sitähän tuntisi itsensä ihan mottipääksi, kun ne tulisivat maksamaan sen etanan tilausta ja sanoisivat että ”tällä kiltillähän ei ole mitään eroa näihin housuihin!”

    Nehän äkkiä menisivät eteiseen ja supisisivat siellä, että tuo on joku huijari, ja eivät maksaisi tilausta. Ovi vain pamahtaisi, kun ne pinttelisivät ulos, takaviistoon näyteikkunan läpi vihaisesti katsoen ja olan yli nyrkkiä puiden.

    Mitä sitä muutamasta parista housuja ja kilttejä - ja vaikka hameita - mutta jos kyse olisi tuhansien ja tuhansien housuparien ja kilttien tilauksesta, niin sitähän olisi ihan k*sessa, jos ne peruuttaisi sen!

    Että siinä mielessä näitä hommia kannattaa vähän miettiä etukäteen, ettei sitten tosipaikassa joudu ajattelemaan, että voi että! Miten kävi! Millä saat tuhat paria etanan housuja myytyä jonnekin yhtäkkiä. Hirmu vaikeaa!!

    Kommentoi 2 Lue kommentit


  • Kaupungin joulu (Joulusatu)

    Olipa kerran kaupunki, jossa oli hirmu ilkeä, saita ja kekseliäs mies kaupunginjohtajana.

    Kun muissa kaupungeissa oli normaalit liikennevalot, asianmukaisine näkövammaisten äänisignaaleineen, ja kauniit jouluvalot, niin ilkeän johtajan kaupungissapa liikennevalojen viereen oli määrätty seisomaan kaupungin työntekijöitä, joiden oli ääntelehtimällä ”pip...pip...pip...” ja ”pipipipipi” korvattava puuttuvat äänisignaalilaitteet, ja jouluvalot oli toteutettu niin, että kaupungin työntekijöitä oli määrätty polkemaan jalkakäytävälle pakkaseen aseteltuja kuntopyöriä, joihin oli liitetty dynamot - ja niin isovolttiset polttimot, että kuntopyörät olivat paholaismaisen raskaita polkea, mutta jouluvalolamppujen hehkulangat tuskin edes lämpenivät vantterareitisimpienkään polkijoiden ahkeroidessa selkä märkänä, saati että olisi saatu ihanien jouluvalojen loisteesta nauttia.

    Kaupungissa kaikki joutuivat raatamaan niska limassa, niin mahdoton määrä työkykyistä väkeä oli määrätty kuntopyörä- ja liikennevalopipatintehtäviin, sillä kuntopyöriä piti polkea kesäisinkin, vaikka silloin niihin ei ollut kytketty jouluvaloja, vaan johdot oli vain kierretty yhteen, niin että dynamo oli raskas polkea vaikka ei mihinkään järkevään virtaa antanutkaan.

    Parissa pyörässä oli sentään johdot kytketty tuulilasinpyyhkijän moottoriin, ja vaikka kuntopyörässä ei ollut tuulilasia, eikä pyyhkijässä liioin sulkaa, noita kahta pyörää oli sentään hauskempi polkea, koska metallinen pyyhkijänsulan kiinnitysvarsitikku saattoi kovasti polkiessa liikahtaa ja joskus jopa tehdä edestakaisen liikkeen, jos moottori oli herkällä päällä ja polkija antoi kaikkensa.

    Sattuipa sitten kaupunginjohtajan valinta kerran osumaan joulun alle. Ja ensimmäistä kertaa ehdokkaita oli enemmän kuin yksi! Joku ulkopaikkakuntalainen, vaaleanruskeapukuinen mies oli ilmoittautunut ilkeän kaupunginjohtajan haastajaksi. ”Miksipä ei!” oli hänen vaalimainoksensa iskulause.

    Sankoin joukoin riensivät kaupunkilaiset äänestämään. Liikennevalojen piippaajina ja jouluvalojen dynamonpolkijoina toimivat orjatyökaupunkilaisetkin olivat järjestäneet sukulaisiaan tuuraajiksi, että pääsivät vaaliuurnille.

    Äänestyspaikalla oli tarjolla kaakaota, ja teknisen viraston päällikkö soitti kazoolla ”Kwai-joen sillan”, Chaplinin ”Smile”-kappaleen, sekä osan melodiasta, jota joku muisteli Bulgarian tai Albanian euroviisuksi muutaman vuoden takaa.

    Kun vaaliuurnat innosta tärisevin käsin avattiin ja äänet laskettiin, lehdistö kiiruhti toitottamaan, että entinen kaupunginjohtaja oli saanut haastajastaan murskavoiton. Äänestysprosenttikin oli ällistyttävät 322!

    Vanha - ja samalla taas kerran uusi - kaupunginjohtaja kätteli haastajaansa, antoi tälle muovikassin, jossa oli kaupungin matkailuesitteitä, kaupungissa valmistettua silakkalaatikkoa ja erilaisia mainos- ja muita tarroja, mukaan lukien nähtävästi sairaalan laboratoriota varten painatettuja ”Säilytä näyte jääkaapissa erillään ruokatavaroista” -lappuja, ja toivotti tälle hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta.

    Lumi kengänpohjien alla hauskasti narskuen asteli haastaja ulos kaupungista, kävellen keskellä liikenteetöntä, autiota pääkatua, tuliaismuovikassi siistiksi paketiksi kainalon alle kiepautettuna nyyttinä mukavasti mukana kulkien, ja katsellen vaitonaisesti aina oikealle ja vasemmalle, kun siellä ”pip..pip..pip..” täällä ”pipipipipipi” ja tuolla ähinä ja kuntopyörän dynamon ankea, juriseva ja jönnäävä ääni kiinnitti hänen huomionsa.

    Vielä kaupungin rajalla hän katsoi taakseen, kun vaistosi, että ihmiset olivat pysähtyneet seuraamaan hänen lähtöään, ja näki miten joku yksittäinen jalankulkija epäröi, nosti sitten kaksi sormea melkein ohimolleen, kuin alkaen minimaalisesti tehdä kunniaa, mutta kun joku vierustoveri vilkaisi kunniantekijää puoliuteliaasti, tämän käsi pysähtyi ilmaan, hyytyi melkein, ja sitten lähes sulavasti muutti liikkeen muka lumihiutaleiden pyyhkimiseksi takin olkapäältä.

    Poistujaa katsova väkijoukko pikkuhiljaa alkoi ensin tuijotella kengänkärkiään ja sitten kääntyi kuka mihinkin askareihinsa, mitä nyt kelläkin voi kaupungissa illalla olla ehkä.

    Mutta seuraava aamu ei valjennut kaupungissa entisenlaisena. Jos meni risteykseen - melkein mihin risteykseen hyvänsä, missä liikennevalot vain oli - kuuli jotenkin reippaampana ja ponnekkaampana sen ”pip...pip...pip” ja innokkaana ja toiveikkaana sen ”pipipipipipi!” ja kuntopyörien polkijoista ihan nousi höyry, kuin pakkasella saunan kuistilla jäähdyttelevästä kylpijästä, vaikka valojen syttymiseen asti ei polkuvoimaa yhdelläkään polkijalla sentään riittänyt.

    Ja jos oli tarkkasilmäinen ja -korvainen, saattoi nähdä kaupunginjohtajan tutun siluetin virkahuoneen verhojen takana, ja ehkä vielä nähdä jonkun naishahmon tulon huoneeseen, kuulla samppanjapullon korkin poksahduksen ja pian kikatusta jostain nahkasohvan tuntumasta. Tai ehkä se oli vain kuvittelua. Myöhemmin talonmies ja siivoojat kyllä kertoivat löytäneensä serpentiiniäkin virkahuoneen lattialta, ja suklaakonvehtien kauneita papereita ja muita lippusia ja lappusia. Ja sulaneella suklaalla oli kuulemma piirretty johtajanhuoneen taulutelevision ruutuun sanat Hyvä joulu!! Hyvä uusi vuosi!! Hyvä hyvä!!!!

    Kelpasikos siitä joulumieltä kehitellä, olivat siivoojat tuumanneet talonmiehelle, vetäessään pakkashaalaria ylle, kukin. Olihan edessä dynamonpolkemista yövuorossa ja kovia pakkasia oli kuulemma luvattu.

    Nyt saisivat reisi- ja pohjelihakset laulaa oikein sydämen kyllyydestä! Että hyvää joulua vaan, ja lämmintä ylle! Yes-yes! Kyllä kelpasi, kunnon haalarit yllä!

    Sen pituinen se.

    M.Kajo

     

    Kaupungin joulu (Joulusatu)

     

    Olipa kerran kaupunki, jossa oli hirmu ilkeä, saita ja kekseliäs mies kaupunginjohtajana.

     

    Kun muissa kaupungeissa oli normaalit liikennevalot, asianmukaisine näkövammaisten äänisignaaleineen, ja kauniit jouluvalot, niin ilkeän johtajan kaupungissapa liikennevalojen viereen oli määrätty seisomaan kaupungin työntekijöitä, joiden oli ääntelehtimällä ”pip...pip...pip...” ja ”pipipipipi” korvattava puuttuvat äänisignaalilaitteet, ja jouluvalot oli toteutettu niin, että kaupungin työntekijöitä oli määrätty polkemaan jalkakäytävälle pakkaseen aseteltuja kuntopyöriä, joihin oli liitetty dynamot - ja niin isovolttiset polttimot, että kuntopyörät olivat paholaismaisen raskaita polkea, mutta jouluvalolamppujen hehkulangat tuskin edes lämpenivät vantterareitisimpienkään polkijoiden ahkeroidessa selkä märkänä, saati että olisi saatu ihanien jouluvalojen loisteesta nauttia.

     

    Kaupungissa kaikki joutuivat raatamaan niska limassa, niin mahdoton määrä työkykyistä väkeä oli määrätty kuntopyörä- ja liikennevalopipatintehtäviin, sillä kuntopyöriä piti polkea kesäisinkin, vaikka silloin niihin ei ollut kytketty jouluvaloja, vaan johdot oli vain kierretty yhteen, niin että dynamo oli raskas polkea vaikka ei mihinkään järkevään virtaa antanutkaan.

     

    Parissa pyörässä oli sentään johdot kytketty tuulilasinpyyhkijän moottoriin, ja vaikka kuntopyörässä ei ollut tuulilasia, eikä pyyhkijässä liioin sulkaa, noita kahta pyörää oli sentään hauskempi polkea, koska metallinen pyyhkijänsulan kiinnitysvarsitikku saattoi kovasti polkiessa liikahtaa ja joskus jopa tehdä edestakaisen liikkeen, jos moottori oli herkällä päällä ja polkija antoi kaikkensa.

     

    Sattuipa sitten kaupunginjohtajan valinta kerran osumaan joulun alle. Ja ensimmäistä kertaa ehdokkaita oli enemmän kuin yksi! Joku ulkopaikkakuntalainen, vaaleanruskeapukuinen mies oli ilmoittautunut ilkeän kaupunginjohtajan haastajaksi. ”Miksipä ei!” oli hänen vaalimainoksensa iskulause.

     

    Sankoin joukoin riensivät kaupunkilaiset äänestämään. Liikennevalojen piippaajina ja jouluvalojen dynamonpolkijoina toimivat orjatyökaupunkilaisetkin olivat järjestäneet sukulaisiaan tuuraajiksi, että pääsivät vaaliuurnille.

     

    Äänestyspaikalla oli tarjolla kaakaota, ja teknisen viraston päällikkö soitti kazoolla ”Kwai-joen sillan”, Chaplinin ”Smile”-kappaleen, sekä osan melodiasta, jota joku muisteli Bulgarian tai Albanian euroviisuksi muutaman vuoden takaa.

     

    Kun vaaliuurnat innosta tärisevin käsin avattiin ja äänet laskettiin, lehdistö kiiruhti toitottamaan, että entinen kaupunginjohtaja oli saanut haastajastaan murskavoiton. Äänestysprosenttikin oli ällistyttävät 322!

     

    Vanha - ja samalla taas kerran uusi - kaupunginjohtaja kätteli haastajaansa, antoi tälle muovikassin, jossa oli kaupungin matkailuesitteitä, kaupungissa valmistettua silakkalaatikkoa ja erilaisia mainos- ja muita tarroja, mukaan lukien nähtävästi sairaalan laboratoriota varten painatettuja ”Säilytä näyte jääkaapissa erillään ruokatavaroista” -lappuja, ja toivotti tälle hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta.

     

    Lumi kengänpohjien alla hauskasti narskuen asteli haastaja ulos kaupungista, kävellen keskellä liikenteetöntä, autiota  pääkatua, tuliaismuovikassi siistiksi paketiksi kainalon alle kiepautettuna nyyttinä mukavasti mukana kulkien, ja katsellen vaitonaisesti aina oikealle ja vasemmalle, kun siellä ”pip..pip..pip..” täällä ”pipipipipipi” ja tuolla ähinä ja kuntopyörän dynamon ankea, juriseva ja jönnäävä ääni kiinnitti hänen huomionsa.

     

    Vielä kaupungin rajalla hän katsoi taakseen, kun vaistosi, että ihmiset olivat pysähtyneet seuraamaan hänen lähtöään, ja näki miten joku yksittäinen jalankulkija epäröi, nosti sitten kaksi sormea melkein ohimolleen, kuin alkaen minimaalisesti tehdä kunniaa, mutta kun joku vierustoveri vilkaisi kunniantekijää puoliuteliaasti, tämän käsi pysähtyi ilmaan, hyytyi melkein, ja sitten lähes sulavasti muutti liikkeen muka lumihiutaleiden pyyhkimiseksi takin olkapäältä.

     

    Poistujaa katsova väkijoukko pikkuhiljaa alkoi ensin tuijotella kengänkärkiään ja sitten kääntyi kuka mihinkin askareihinsa, mitä nyt kelläkin voi kaupungissa illalla olla ehkä.

     

    Mutta seuraava aamu ei valjennut kaupungissa entisenlaisena. Jos meni risteykseen - melkein mihin risteykseen hyvänsä, missä liikennevalot vain oli - kuuli jotenkin reippaampana ja ponnekkaampana sen ”pip...pip...pip” ja innokkaana ja toiveikkaana sen ”pipipipipipi!” ja kuntopyörien polkijoista ihan nousi höyry, kuin pakkasella saunan kuistilla jäähdyttelevästä kylpijästä, vaikka valojen syttymiseen asti ei polkuvoimaa yhdelläkään polkijalla sentään riittänyt.

     

    Ja jos oli tarkkasilmäinen ja -korvainen, saattoi nähdä kaupunginjohtajan tutun siluetin virkahuoneen verhojen takana, ja ehkä vielä nähdä jonkun naishahmon tulon huoneeseen, kuulla samppanjapullon korkin poksahduksen ja pian kikatusta jostain nahkasohvan tuntumasta. Tai ehkä se oli vain kuvittelua. Myöhemmin talonmies ja siivoojat kyllä kertoivat löytäneensä serpentiiniäkin virkahuoneen lattialta, ja suklaakonvehtien kauneita papereita ja muita lippusia ja lappusia. Ja sulaneella suklaalla oli kuulemma piirretty johtajanhuoneen taulutelevision ruutuun sanat Hyvä joulu!!  Hyvä uusi vuosi!! Hyvä hyvä!!!!

     

    Kelpasikos siitä joulumieltä kehitellä, olivat siivoojat tuumanneet talonmiehelle, vetäessään pakkashaalaria ylle, kukin. Olihan edessä dynamonpolkemista yövuorossa ja kovia pakkasia oli kuulemma luvattu.

     

    Nyt saisivat reisi- ja pohjelihakset laulaa oikein sydämen kyllyydestä! Että hyvää joulua vaan, ja lämmintä ylle! Yes-yes! Kyllä kelpasi, kunnon haalarit yllä!

     

    Sen pituinen se.

     

     

    Kommentoi 1 Lue kommentit


kirjoittajasta

Markus Kajo. Blogi. Ajatusten miljoonalaatikko.

Yleisradion toimittaja Markus Kajo avaa ajatusten miljoonalaatikkonsa. Jos kommentoitte, niin armeliaita olkaa! Mitä auttaa että haukkuu hänet? Ei mitään se auta! (Totta. -Olotilan toimitus)

kommentoiduimmat

Muualla Yle.fi:ssä