Ystävyyden karman laki

Olisi pimeä syyskuun ilta. Värivalot tuikkisivat terassin katolla. Olisi pitkä pöytä ja värikäs pöytäliina. Olisi naurua. Pöydän ympärillä olisi kaksikymmentäviisi tuolia, ja jokaisessa niissä istuisi ystävä. Siinä on minun unelmani.

Olen alkanut kaivata ystäviä. Tunnustan, että lasten ollessa pieniä jäi ystävyyssuhteiden hoito jäi taka-alalle. Aina ei jaksanut lähteä viinilasilliselle tai leffaan, ei raaskinut. Oli äitiysloma ja yösyötöt, sitten myöhemmin työ ja arki, pienten lasten kasvu ja tarpeet. Tuntui, ettei jaksanut antaa itsestään enää yhtään kenellekään ulkopuoliselle. En muistanut soittaa, vaikka lupasin. En jaksanut pyytää ketään kahville, koska sitten olisi pitänyt keittää ne kahvit.

Ystävyyssuhteet luodaan usein lapsuudessa tai nuoruudessa. On ystäviä, jotka on tuntenut ensimmäisestä luokasta asti ja niitä, joihin on ystävystynyt opiskeluaikaisten bileiden jatkoilla.

Perheen perustaminen saattaa muuttaa ystävyssuhteita rajusti. Jos omat vanhat ystävät eivät ole perheen perustamisvaiheessa samaan aikaan, voi ystävyyssuhde viilentyä. Lasten saannin myötä tutustuu toki muihin vanhempiin vauvaryhmissä tai leikkipuistoissa, mutta näitä ystävyyksiä voisi verrata työkaveruuteen. Vanhempainvapaan jäädessä taakse ne saattavat kariutua; ehkä yhteisiä keskustenaiheita ei enää olekaan.

Lapsilleni kaverit alkavat nykyään olla yhtä tärkeitä kuin äidin kanssa vietetty aika, ja siksi myös minulla on mahdollisuus tavata enemmän ystäviäni.

Saan kuitenkin nenilleni ystävyyden karman lakien mukaan: Nyt kun minulla olisi aikaa ystävilleni, heillä ei ole aikaa minulle. Vanhat ystävyydet ovat tainneet hukkuneet puheluihin, jotka unohdin univelassa soittaa ja kahvihetkiin, joissa keskityin omiin lapsiperheongelmiini.

Tai onhan minulla ystäviä. Muutamia hyvin läheisiä, jotka onnistuin säilyttämään lähinnä heidän aktiivisuutensa ansiosta. Kaveriperheitä näemme muutaman kerran vuodessa kun harrastusrumbakalenterit on saatu mätsäämään. Lisäksi on paljon tuttuja, joita moikkaillaan vanhempainilloissa ja tarhanportilla.

Kuinka niistä tarhanporttitutuista saisi ystäviä? Huomaan, että vaikka haaveilen isosta ystäväporukasta, pelkään luoda uusia ystävyyssuhteita. Eivät kai aikuiset voi vaan sanoa: "Moikka mä olen Anni, tehtäiskö jotain kivaa yhdessä? Perustettaisiin sellainen ihana iso kaveriporukka."

Aikuiselle ystävyys ei ole vain yksi leikki hiekkalaatikolla, vaan siihen ladatut odotukset ovat suuremmat; olisiko tuo sellainen ystävä, jonka haluan kutsua kotiini ja jolle haluan esitellä perheeni. Uskaltaisinko oikean ihmisen sattuessa kohdalle ottaa tuon ratkaisevan askeleen? Päätän pyytää lapseni parhaan ystävän äidin lenkille tai leffaan.

Ehkä saisin myös vanhoja ystävyyssuhteita puhallettua henkiin, jos löytäisin oikeat tulitikut. Soittaisin ja pyytäisin kylään. Pahoittelisin, ettei aiemmin ollut aikaa. Tunnustaisin olleeni huono ystävä.

Ehkäpä joku tulisi, jos järjestäisin suuret juhlat ja juhlapöydän ympärille kymmenen tuolia.