Torstai 7.2. Miksi leirillä ei soi musiikki?

Shamshatoossa satoi lunta! Pakolaisleirin kasvot muuttuivat kertaheitolla. Kylmä tuuli puhalsi yli leirin, ja tiet täyttyivät mutavellistä. Terveyskeskus kolmosen lääkäreillä oli löysä päivä: ihmiset jäivät savimajoihinsa lämmittelemään.

Kun on tekemässä juttuja alueilta, joissa elinolosuhteet ovat kurjat, yksi vanhempien toimittajien perusohje on, ettei saa antaa ympäristön vaikuttaa liikaa omaan mielialaan. Olosuhteita ei voi muuttaa - maailman pelastajaksi ei voi ryhtyä.

New Shamshatoon leirin tila on vuodessa kohentunut telttakaaoksesta järjestäytyneeksi savikaupungiksi, johon tulee vesi, ja jossa on ruoanlaiton edellytykset, alkeellisia lääkäripalveluja ja 22 toimivaa koulua. Siitä huolimatta pakolaisperheillä ei ole todellisuudessa juuri mitään. Useimmat ovat nähneet kotitalonsa tuhoutuvan, jotkut ovat menettäneet oman raajansa tai lapsiaan maamiinojen takia. Eihän tätä ymmärrä, ellei ole nähnyt omin silmin! Vaikka muistan toimittajien ohjeet - Shamshatoo alkaa vaikuttaa.

Ystäväperheemme poika.

Savitalon avonaisista ikkunoista puhalsi sisään kylmä ja kostea tuuli. Suojauduimme huopien alle lämmittelemään. Ystävystyimme perheen kanssa, jossa oli neljä lasta. Poika toi kaasupullon majan keskelle, ja isä laittoi maitoa kiehumaan, sekoitti siihen teelehtiä ja sokeria, ja tarjosi lämmikkeeksi. Alkoi keskustelu siitä, miksi leirillä ei ole musiikkia.

Taleban uudelleen määritteli valtakaudellaan Afganistanissa monia asioita, eräs niistä oli musiikki. Kysyin pakolaisperheen isältä, johtuiko musiikin puute leirillä Talebanin vallan jäänteistä. Hän hymyili ja sanoi: "Kun pakenimme Afganistanin sotaa, näimme rauniokasaksi sortuneen talomme ja omaisuutemme. Ystäviämme oli kuollut, näet puujalkani ja vammautuneen käteni. Katso ympärillesi, tämän voin tarjota lapsilleni ja vaimoni odottaa leikkausta, jota emme voi maksaa. Elämämme on ollut viime aikoina niin täynnä kyyneleitä, ettei ihmisillä ole voimia iloita musiikista."

Ajattelin, ettei musiikki kumpua vain ilosta, vaan myös surusta, mutta samalla muistin erään pakolaismuusikon Suomesta, joka myöskin kertoi pitkällisen kurjuuden lamaannuttavasta vaikutuksesta. Isäntä hymyili ja tarjosi lisää teetä.

Kunnioitusta herättää se, että harva valittaa. Tosiasiassa olosuhteista huolimatta jokainen on vuoden sisällä rakentanut savimajan suojakseen, monet ovat aloittaneet pieniä yrityksiä. Naiset kouluttautuvat ompelijoiksi mielessään mahdollisen kotiinpaluun jälkeinen arki. Länsimaisten avustusten turvin lähes kaikki lapset käyvät aamupäivisin Shamshatoon pakolaisleirin kouluja.

Mieliala on nyt toiveikas, vaikkei monikaan uskalla ajatella vielä paluuta. Ihmiset eivät ole apaattisia vaan toimeliaita. Eivät pakolaisystäväni sääliä kaipaa - kaikki mahdollinen apu on sen sijaan tervetullut.

Aram Aflatuni

» Takaisin