En keskity lapsuuteni fanittamiseen vaikka sieltäkin voisi kertoa paljon asioita vaan kerron millaista fanittaminen on nuoren ja aikuisen, ainakin iän puolesta, näkökulmasta. Molemmat on koettu sekä lapsuuden että ”vanhuuden” hurahtamiset, onko oikeastaan mikään muuttunut. Ainakin se olotila, kun ”hurahtaa” uuteen artistiin on aika pitkälle samanlaista samanlaista nuoruudessa ja tänä päivänä, sitä on täynnä ”isoa tunnetta” ja enemmän tai vähemmän pitää etsiä infoja artistista, ostaa koko tuotanto ja päästä mahdollisimman pian näkemään keikka. Lapsuudessa se oli varmaan aika samanlaista kuin muillakin ”normaaleilla”, tykkäsi jostain, joka oli kivan näköinen ja suosittu.. tai jotain tollasta, mitä nyt 7-vuotiaana mahdoin ajatella Armi Aavikosta, sitä on vaikea muistaa enää tänä päivänä :)
Anna nimmari!
Nuorempana keräsin nimikirjoituksia, pyörin monta päivää viikosta Helsingissä hotelleilla, keikkapaikoilla, lentokentällä, kesällä festareilla ja ties missä. Hain käytännössä kaikkien nimikirjoitukset ketkä Suomeen tulivat konsertoimaan tai promotoimaan, pääasiassa ulkomaisia artisteja ja bändejä. Harrastus antoi todella paljon, tapasin satoja ja taas satoja erilaisia ihmisiä useimmat vielä todella mielenkiintoisia persoonia, jolla ei ollut tekemistä sen kanssa oliko henkilö iso tähti vai joku täysin tuntematon. Tuohon aikaan eli 80-90 -luvun vaihteessa kaikki ei ollut vielä niin ammattimaista, joten näitä bändejä oikeasti näki ja monesti sai vielä kutsun konserttiin.
Nimikirjoitusten keräämistä ja fanittamista ei mielestäni kuitenkaan tule sekoittaa keskenään, ihan omia asioitaan ja keräily oli harrastus, fanittaminen enempi sydämen asia. Parasta tietysti oli, kun pystyi ottamaan sen askeleen kerääjästä sinne fanin suuntaan eli kun Suomeen saapui sellainen artisti tai bändi, jonka musiikista piti. Omat suosikkini harvemmin olivat niitä isoja tähtiä, jotka esiintyivät jäähallilla tai festareiden pääesiintyjinä vaan enemmänkin marginaalisen suosion saavuttaneita.
Frank Sinatra
Ehkä hyvänä esimerkkinä nimmarin kerääjän ja fanin erosta seuraava; olin vastaanottamassa Helsingissä keskellä yötä hotellin edessä Frank Sinatraa. Paljon parempaa nimikirjoitusta ei voi kuvitellakaan saavansa. Sinatra saapui hotellille, tuli jakamaan muutamat nimikirjoitukset, muutaman valokuvan ehti räpsäsemään, kiitos ja tilanne oli ohi. Aivan tavanomainen tapaus kerääjälle mitä nyt itse nimikirjoitus oli huippuluokkaa.
Mutta kun Suomeen saapuukin artisti, jota olet fanittanut 8 vuotta. Menet konserttipaikalle, odotat kädet täristen konsertin alkamista yökerhossa ja kun se vihdoin alkaa niin homma meni itkuksi, kaikki se vuosien odottaminen purkautuu ulos tuolla tavalla ulos, kun hän on vihdoinkin siinä edessä. Eikä varmasti auttanut, että artisti huomaa sen liikutuksen määrän ja laulaa kappaleen loppuun samalla pitäen kädestäni kiinni. Vuosi oli 1993, paikkana Kaivohuone ja artistina Laura Branigan. Mainittakoon nyt ettei se yhtä itkua ole aina keikoilla vaan kyse nyt tuosta ensimmäisestä ”kohtaamisesta”, joka tälla kertaa tapahtui siinä konserttitilanteessa, joka toki oli aika intiimi verrattuna näihin isojen tähtien jäähallikeikkoihin, jolloin mitään tuollaista ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Tuosta on kulunut aika tarkalleen 16 vuotta, ikää on tullut lisää ja meno vaan kiihtyy. Tuntuu ettei ilman musiikkia, keikkoja olisi mitään. Rakastan käydä keikoilla ja nähdä oman suosikkiartistini joka viikonloppu pitkin Suomea, ei kyllästytä yhtään vaikka vuosia tätä on jo jatkunut. Aina tulee uusia levyjä, jolloin keikkasetti muuttuu ja lisäksi erilaisia spesiaaleja esiintymisiä cover-keikkoja, tv-esiintymisiä, vierailuita toisten artistien keikoilla, akustisia keikkoja jne.
Elämäntapa
Omalla kohdallani tästä on tullut elämäntapa. Tänä päivänä oma fanittamiseni ilmenee sillä, että pyrin tuomaan artistia esille eri puolilla, informoimaan erilaisista tapahtumista, levytyksistä ja ylläpidän tai päivitän erilaisia sivustoja, suunnittelen yhdessä toisten fanien kanssa erilaisia tempauksia tai vaikka keikkojen yhteyteen mökkiviikonloppuja. Keikoille harvemmin lähden ilman järjestelmä- tai videokameraa, joiden läpi useimmat keikat on tullut viime vuosina myös nähtyä.
Suhde artistiin on toivottavasti vähän enemmän aikuismaisempi kuin 20 vuotta sitten, mutta en todellakaan ole heittänyt fanitusta pois kuvioista ja onkin vallan ihanaa heittäytyä siihen hyvän olon tunteeseen, minkä rakas musiikki tuo ja hehkuttaa sitä sitten ympäristölleen kuin tietysti myös suoraan artistille.
Eikä hävetä yhtään!
