Lasista tuli suomalaisen taideteollisuuden loistava menestystarina, vaikka esimerkiksi taideteollisessa koulutuksessa lasisuunnitteluun ei keskitytty juuri lainkaan. Arttu Brummer totesi enteellisesti jo vuonna 1941, että lasisuunnittelu saattaisi muodostua mullistavaksi alueeksi taideteollisuudessa, jos vain pieniä lasinpuhaltamoja olisi riittävästi ja suunnittelijoiden kouluttamiseen suhtauduttaisiin vakavasti.

Suomalaisen lasisuunnittelun uranuurtaja oli Gunnel Nyman, jonka Iittalan lasitehtaalle suunnittelema Kalavati edusti Suomea Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1937. Vuosina 1935-36 ja 1939-41 Riihimäen Lasi järjesti mallisuunnittelukilpailuja, joiden voittajien joukossa olivat mm. Ilmari Tapiovaara, Tapio Wirkkala, Viola Gråsten ja Helena Tynell. Vuonna 1949 voittajaksi tuli tehtaan oma suunnittelija Arttu Brummer ja toisen palkinnon sai Timo Sarpaneva.

Tehtaiden ja suunnittelijoiden välinen yhteistyö ei alkuun ollut kitkatonta. Suunnittelijat eivät tunteneet teollista tuotantoprosessia eivätkä siksi kyenneet ottamaan tarvittavia asioita huomioon suunnittelussaan. Erilaisten kilpailujen kautta huonekalu- tapetti- ja lasitehtaat koettivat hankkia uusia malleja tuotantoon.

	Gunnel Nymanin kermakko ja sokerikko 40-luvulta

Helena Tynell (os. Turpeinen) palkattiin Riihimäen lasin palvelukseen lasisuunnittelijaksi vuonna 1946 ja hän työskenteli tehtaan palveluksessa vuoteen 1976 asti. Tynell oli valmistunut Taideteollisuuskoulusta vuonna 1943 ja työskennellyt sen jälkeen valaisimia valmistavassa Taito Oy:ssä puhtaaksipiirtäjänä sekä Arabian tehtailla kuvanveistäjänä. Kiinnostus lasitaiteeseen syntyi kun Tynell seurasi Taito Oy:n lasivalaisinten valmistusta lasitehtaalla.

Ensimmäinen Helena Tynellin suunnittelema lasiesine oli Kaulus-malja (1946), joka valittiin samana vuonna pohjoismaiseen taidekäsityön näyttelyyn Liljevalchin taidehalliin Tukholmassa. Muita Tynellin varhaisia töitä olivat Vaakuna-tuhkakupit vuonna 1947 avattuun Hotelli Vaakunaan ja eduskuntaan suunniteltu täydellinen juomalasisarja.

Sodan jälkeen oli kaikesta käyttötavarasta huutava pula. Suomalaisten lasitehtaitten johdossa olivat samat miehet jotka olivat nähneet suomalaisen muotoilun menestyksen jo ennen sotaa Barcelonan, Pariisin ja New Yorkin maailmannäyttelyissä. Taiteilijoita tarvittiin suunnittelemaan uutta, ja heille uskallettiin antaa vapaat kädet. Tehtailla oli myös arvokasta käsityötaitoa: lasimestareita useassa polvessa. Yhteistyössä puhaltajien ja kaivertajien kanssa suunnittelijat loivat yrityksen ja erehdyksen kautta niin arkitavaraa kuin taide-esineitäkin.

Vuosikymmenen lopulla Tynell kiinnostui kaiverretusta lasista ja yhteistyöstä kaivertajamestari Teodor Käpin kanssa syntyi herkkiä, graafisia lasiesineitä. ”Innostuin kaiverretusta lasista, koska kaivertaminen on graafista työtä ja olen aina pitänyt piirtämisestä. On ihanaa yhdistää grafiikka lasiesineeseen, jossa se muuttuu kolmiulotteiseksi.” on Tynell itse kertonut.

1950-luvulle tultaessa suhtautuminen kaiverrettuun lasiin muuttui. Vallalle tuli modernismin myötä tyylillinen puhdasoppisuus ja kaiverrettuja maljoja pidettiin vanhanaikaisina. Suunnittelussa pyrittiin pois koristeellisuudesta. Tynell ja Käppi olivat viimeiset klassisen kaiverretun lasin taitajat Suomessa. Tehdas ei kouluttanut Teodor Käpille jatkajaa ja tämän jäätyä eläkkeelle 1957 ammattikunta kuoli Suomesta.

Lähteet

Ateneum Maskerad. Taideteollisuuden muotoja ja murroksia. Toim. Yrjö Sotamaa. Taideteollisen korkeakoulun julkaisusarja B 62. Taik, Helsinki. 1999.

Helena Tynell Design 1943-1993. Suomen lasimuseo 25.9.1998-18.4.1999. Suomen lasimuseo, Riihimäki.