Kesänvietto huvilalla on kuulunut suomalaiseen kulttuuriin jo 1800-luvun alusta lähtien. Silloin tosin vain ylemmät luokat saattoivat muuttaa kesäksi maalle. Huvilaelämä oli tiukasti luokkasidonnaista, ja säätyläistä joka oleskeli kaupungissa kesäaikaan suorastaan paheksuttiin. Kesänvieton demokratisoituminen tapahtui 1900-luvun puolella, mutta varsinainen mökkirakentamisen yleistyminen sijoittuu sodanjälkeiseen aikaan.

Sodan jälkeen purkautui patoutunut kesänviettotarve. 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa rakennettiin ennätysmäärä uusia kesämökkejä. Voidaankin puhua kesänvieton ja kesämökkien joukkokaudesta, sillä oma kesämökki tuli yhä useamman saataville.

Yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset mm. työn ja vapaa-ajan suhteissa sekä varallisuuden kasvu mahdollistivat uudentyyppisen kuluttamisen – lomaan ja vapaa-aikaan sijoittamisen.

Maalle kaipasivat erityisesti kaupunkeihin muualta muuttaneet. Sodanjälkeinen antiurbanistinen, kaupunkivastainen ilmapiiri korosti maaseudun ja kaupungin eroa: kaupunkeihin tiivistyi kiireinen, ahdas ja moraalisesti epäilyttävä elämäntapa. Maaseudulla elämän tahti oli leppoisa ja perinteitä kunnioittava. Ilma oli puhdasta ja luonnosta saattoi ammentaa voimaa.

Oman maapalan hankinta ja rakentaminen saattoi olla myös sisäinen pakko. Hannes Sihvo on tulkinnut näin Jouko Puhakan romaania ”Kaupunkiin” (1963), jossa juuri sodasta palannut Viljami ei osaa ajatella muuta kuin maata. Myös Heikki Turusen ”Hupeli” kuvaa sitä raivaajaintoa jonka vallassa koko Suomi oli jälleenrakentamisen vuosina. Pääasiassa raivattiin uusia kotipaikkoja ja rakennettiin omakotitaloja, mutta kaupungeissa asuvan väestön rakennushaaveena oli pala maata ja mökki.

	Rantasauna

1940-50-luvuilla rakennetut kesämökit olivat useimmiten kooltaan pieniä, laudasta tai hirrestä rakennettuja majoja. Koska ulkoilun ja urheilun merkitystä ihmisen hyvinvoinnille oli alettu painottaa entistä enemmän, ei mökin sisätilojen koolla ollut niin suurta merkitystä. Niinpä esimerkiksi viisihenkinen virkamiesperhe saattoi viettää lomaansa pienessä saunamökissä järven rannalla nykynäkemyksen mukaan varsin ahtaissa oloissa.

Rakennusosien standardisointi ja tyyppitalojen kehittäminen vaikutti myös kesämökkirakentamiseen. Erikokoisia ja - mallisia ”talopaketteja” oli saatavilla. Yhteistä tyypillisille ”mökki” rakennuksille oli suuri-ikkunainen tupa, keittokomero, saunakamari ja sauna.

1940-luvun lopulla arkkitehtuurin nostalgiset viittaukset menetetyn Karjalan rakennuskantaan ja suomalaisuuden juuriin näkyivät juuri mökki- ja saunarakentamisessa. Aulis Blomstedtin Kirkkonummen Evitskogiin suunnittelema saunamaja Rysäkallio edustaa juuri tätä 1940-luvulle tyypillistä rakentamisen romantisoivaa otetta.

Siirtolapuutarha-aate oli rantautunut Saksasta Suomeen jo vuosisadan ensimmäisellä kymmenellä, mutta toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen tapahtui siirtolapuutarhojen varsinainen läpimurto. Ihmisiä kannustettiin hankkimaan oma palsta elintarvikepulan vuoksi. Itse viljelemällä oli mahdollista leventää kapeaa leipää. Vuonna 1943 Ministeri Viljami Kalliokoski lausui, että ”Jokainen kansalainen palstallaan osallistuu tehokkaalla tavalla puolustussotaamme. Joka tuottaa hyödykkeitä, suorittaa yhtä ansiokasta tekoa kuin rintamalla palveleva sotilas.”

Puutarhaviljely kytkeytyykin mielenkiintoisella tavalla isänmaallisuuden aatteeseen. Onhan viljelysmaan vaaliminen oman, isänmaan, konkreettista kunnioittamista. Vapaa maa palstoitettiin ja kansalaisia kehotettiin viljelemään perunaa, marjoja ja hedelmiä. Sotavuosina siirtolapuutarhoista vietiin kukkia ja marjoja sotasairaaloihin ja satoa säilöttiin tulevaa talvea varten monin eri tavoin. Palstoilla sai myös poikkeusluvalla pitää eläimiä, mm. kaniineja, kanoja, sikoja ja lampaitakin.

Sodan jälkeisenä pula-aikana palstaviljely jatkui ja laajeni. 1950-luvulla palsta-alueita oli Suomessa jo 30.

Lähteet

Ars Suomen Taide 6. Toim. Salme Sarajas-Korte. Otava, 1990. Helsinki.

Laitinen, Erkki 1995. (toim.) Rintamalta raiviolle. Sodanjälkeinen asutustoiminta 50 vuotta. Atena, Jyväskylä.

Suomen Kulttuurihistoria 4. Koti, kylä, kaupunki. Toim. Kirsi Saarikangas et. al. Tammi, 2004. Helsinki.

Vuori Olli, Kesähuvilanomistus Suomessa. Kartoittava tutkimus kesäasutuksesta ja kesähuvilanomistuksesta taloudellisena ilmiönä. Turun Yliopiston julkaisuja sarja C Tom. 3. Scripta Lingua Fennica Edita. Turku 1966.

Siirtolapuutarha: kaupunkilaisten paratiisi. Toim. Siivonen Mirja-Riitta et. al. Tammi, 1999. Helsinki.