Helsingin Olympialaisten järjestelytoimikunnan musiikkijaosto oli jo huhtikuussa 1939 kokoontunut pohtimaan kisojen olympiafanfaarikysymystä. Toimikunnan puheenjohtajaksi valittiin säveltäjä Yrjö Kilpinen. Päätettiin järjestää kilpailu kisojen avajais- ja lopettajaisjuhlissa tarvittavien fanfaarien aikaansaamiseksi.

Fanfaarikilpailun voitti Aarre Merikanto nimimerkillä “Teräs“. Merikannon voittajafanfaari hautautui sodan aikana Olympiakomitean arkistojen kätköihin, mistä sen kesäkuussa 1951 löysi tuomari E.T.Siirala.

Vuoden 1952 kisoja varten Merikanto lyhensi järjestelytoimikunnan pyynnöstä fanfaarin parin minuutin pituiseksi. Lisäksi fanfaarista nauhoitettiin 10, 20 ja 30 sekunnin mittaiset versiot radion olympiatiedotuksia ja urheiluselostuksia varten.

	Aarre Merikanto kansalaispäivällisillä 1950-luvulla Kuvassa vas. Väinö Sola, Aarre Merikanto puolisoineen ja olympiahymnilautakunnan puheenjohtaja Jouko Tolonen puolisoineen

Merikannnon fanfaari osoittautui mestarillisen sopivaksi käyttötarkoitukseensa: se jää helposti mieleen, mutta ei kulu käytössä. Olympiastadionilla Aarre Merikanto oli suorastaan hukkua ylistyksiin. Muuan mieshenkilö oli poistuessaan todennut Merikannolle, että “loistava fanfaari, parasta mitä Suomi näissä kisoissa tarjoaa.“

Adolf Hitler oli 1936 Berliinin kisojen jälkeen julistanut, että siellä esitetty Richard Straussin säveltämä Olympiahymni olisi hymninä ikuiset ajat.
Kansainvälisen olympiakomitean kongressi totesi 1950 Kööpenhaminassa, ettei ollut mitään virallista olympiahymnia. Kisojen järjestäjille annettiin vapaat kädet päättää omista hymneistään.

	Helsingin olympialaisten avajaiset

Keväällä 1951 julistettiin runokilpailu Helsingin Olympialaisten olympiahymnin tekstiä varten. Ensimmäisen palkinnon voitti täysin tuntematon opettajakokelas Niilo Partanen Kajaanin seminaarista. Toisen palkinnon sai Toivo Lyy ja kolmannen Heikki Asunta.
Kun hymnin runokilpailu oli ratkennut, julistettiin jo parin viikon kuluttua sävellyskilpailu. Siinä sai käyttää mitä tahansa kolmesta voittaneesta hymnirunosta.
Sävellyskilpailu oli jo julistettu ja täydessä vauhdissa, kun USA:sta tuli joulukuussa pyyntö, että Helsingin kisojen olympiahymnin säveltäisi Jean Sibelius.

Myös Aarre Merikanto otti osaa olympiahymnin sävellyskilpailuun. Tulosten jännittynyt odottaminen kuvastui hänen uniinsa: “Näin viime yönä unta hevosesta jolla ajelin ja joka laskeutui viereeni lepäämään. Samoin tuli Taneli Kuusisto [palkintolautakunnan jäsen] ja kumarsi minulle, häipyen pois.“ (10.2.1952)

Maaliskuun 17. päivänä 1952 julkistettiin Helsingin olympiakisojen olympiahymniä varten järjestetyn sävellyskilpailun tulokset.
67 kilpailuun osallistuneesta ehdotuksesta, joista kilpailuvaatimukset täytti 51, voitti nimimerkki “Es-F-G“. Suuri oli Jouko Tolosen johtaman palkintolautakunnan ällistys, kun nimimerkin takaa paljastui täysin tuntematon nimi: Jaakko Linjama Muuramesta.

Kilpailuun oli osallistunut monia Suomen eturivin säveltäjiä. Juryn jäsenet olivat tunnistaneet säveltäjien käsialan ja tyylin perusteella nimimerkkien takaa ainakin Uuno Klamin, Aarre Merikannon, Tauno Pylkkäsen, Nils-Eric Fougstedtin, Ahti Sonnisen ja Kalervo Tuukkasen hymniehdotukset.
Ennen päätöksen julkistamista varmuuden vuoksi soitettiin Muuramen nimismiehelle, että onko kyseistä Jaakko Linjamaa edes olemassa.
Pelättiin, että “Jaakko“ osoittautuisi iskelmänikkari Jaakko Pulliksi.

	Yllätysvoittaja säveltäjä Jaakko Linjama.

Loppujen lopuksi Jaakko Linjama osoittautui
43-vuotiaaksi kansakoulunopettajaksi, joka työnsä ohessa ehti hoitaa myös Jyväskylän musiikkiopiston teorianopettajan ja Muuramen seurakunnan sivutoimisen kanttorin virkaa.
Kaiken tämän lisäksi hän oli kahdentoista lapsen perheenisä.
Tiedotusvälineissä ihmeteltiin, kuinka hän kaiken sen lisäksi ehti vielä säveltää.

Muiden kilpailuun osallistuneiden kunniamaininnan saaneiden sävellysten nimimerkkikuoria ei koskaan avattu eikä heidän oikeita nimiään koskaan julkistettu huolimatta kohusta, jonka menettely myöhemmin aiheutti.
Arijoutsin pakinoitsi 22.3.1952 Helsingin Sanomissa:
“Kansa kyselee, onko perää huhuissa, että kunniamaininnalle päässeiden joukossa olisi niin tunnettuja säveltäjiä, että vähemmän tunnetun säveltäjän voitto käy heidän kunnialleen?
Ja tällöin saavat nämä säveltäjät kenties omaa syyttään päälleen varjon, että he käyttäytyivät kuin mestarijuoksija, joka loppusuoran alkaessa hyppää keskikentälle, koska ei pääse voittajana maaliin.“

Suomalaisista säveltäjistä Sibelius oli ainoa, joka onnitteli Linjamaa olympiahymnikilpailun johdosta. Kilpailun yllätysvoittaja sai olympiakisojen alla melko runsaasti huomiota tiedotusvälineissä.
Voiton johdosta lähetti eräs kenkätehdas säveltäjän kahdelletoista lapselle kaksitoista paria erilaisia kenkiä, joista jokainen löysi juuri itselleen sopivat. Vuonna 1952 pula-aika ei ollut vielä hellittänyt, joten lahjoitus tuli suureen tarpeeseen. Jaakko Linjamalle itselleen jokin kangaskauppa Helsingistä lähetti talvitakkikankaan. Muuramelaisten ystävien lahja omalle “olympiavoittajalle“ oli oikea lahjojen lahja: opettajalle päätettiin rakentaa talkoovoimin sävelpirtti Muuratjärven rantaan.

Jaakko ja Toini Linjaman matka Muuramesta Helsinkiin hakemaan 150 000 markan palkintosekkia taittui mukavasti taksissa.
Ennen lehdistötilaisuutta Linjama sai kuulla radion omana pikalevytyksenä Olympiahymnin. Orkesteriosuuden soitti Taneli Kuusisto uruilla.
Välttämättömään kysymykseen palkintorahojen käyttösuunnitelmista Linjamalla oli realistinen vastaus. Kun suuren perheen maitolaskut jo ovat yli 80 000 markkaa vuodessa, ei 150 000 markkaa koko taloudenhoidossa pitkälle riittäisi.

Helsingin olympiakisojen jälkeen Jaakko Linjaman olympiahymni sai vain muutaman esityksen eikä sitä ole koskaan levytetty.

Lähteet:

Seppo Heikinheimo: Aarre Merikanto. Säveltäjäkohtalo itsenäisessä Suomessa. WSOY 1985.

Jouko Linjama: Kun isä olympiahymnin sävelsi. Gummerus 2002.