Kun studioitten aikakausi kiteytyi Suomessa 1930-luvun puolivälissä ja vielä maaseutuvaltaisen yhteiskunnan keskessä oli äkkiä jonkinlainen pikku-Hollywood tai mikseipä myös Berliinin, Pariisin tai Prahan varjo.

Pienet maat yleensäkin, enemmän kuin koskaan, tekivät jonkinlaista varjoelokuvaa, omia muunnelmiaan aiheista ja muodeista jotka "suuret" hahmottivat ensin ja suggestiivisesti. Sekä Orko että Särkkä nauttivat tähdistä ympärillään, ja jo senkin vuoksi heidän teoksissaan on "oikean" ja "vanhanaikaisen" elokuvan aromia, joka on vedonnut katsojapolveen toisensa jälkeen.

	Suomi-Filmin studiossa 1940-luvulla.

Tyypillinen ja ainutlaatuisen vaistonvarainen tähtien ymmärtäjä oli ohjaaja Valentin Vaala, jonka ensimmäisiä valovoimaisia näyttelijättäriä olivat Regina Linnanheimo ja Ansa Ikonen, joka ohjasi Irma Seikkulan muutamia runollisimpia rooleja, ja joka myös miespuolisten tähtien ymmärtäjänä - Tauno Palon varhaiset kaupunkikomediat ja toisaalta Niskavuoren isot roolit ovat tästä hieno esimerkki - oli erityinen lahjakkuus. Olavi Reimas ja Tapio Nurkka ovat hänen löytöjään: amatöörejä, jotka jättivät valkokankaalle aivan erityisen kosketuksen. Esimerkiksi sota ajan tyypillisin naistähti Lea Joutseno löytyi elokuvayhtiön konttorista, ja hänen kahdeksan Vaala elokuvaansa on sarja, jossa ohjaaja pääsi lähimmäksi usein mainitsemaansa ideaalia, komedianero Lubitschia. Periaatteena oli "Kameran edessä ei saa näytellä": "Pitää näytellä hillitysti, koska kamera
vahvistaa ilmeitä. Oikein suoritettu montage on sitten se taikakeino, jolla katsojassa aiheutetaan toivotut tunne elämykset." (Vaala).

	Ansa Ikonen ja Tauno Palo elokuvassa Kaikki rakastavat 1935.

Kuvaan kuuluivat vakiintuneet tähtiparit, joista merkitsevin legenda on punoutunut Tauno Palon ja Ansa Ikosen ympärille: heidät nähtiin ensi kertaa yhdessä Vaalan elokuvassa Kaikki rakastavat (1935) ja viimeisen kerran Matti Kassilan elokuvassa Isän vanha ja uusi (1955). Palo oli moninaiset kerrat myös Regina Linnanheimon partneri, aivan kuten Ansa Ikosella on yhteisiä rooleja Eino Kaipaisen kanssa, mutta legendan tiet ovat tutkimattomat: näitä ei muisteta yhtä hyvin kuin "pääasiaa" eli Palon ja Ikosen taivaissa solmittua yhteyttä. Jotkut tähtiurat ovat olleet tavattoman pitkiä: Joel Rinne näytteli ensimmäisen pääosansa 20-luvun puolivälissä ja jatkoi vielä 60-luvun Palmu-roolien jälkeen 1970-luvulle, jolloin hän ruumiillisti Mannerheimia elokuvassa Päämaja. Rinne kuten Palo toi tiettyä aivan erityistä hehkua nimenomaan isänmaallisiin "kutsumusrooleihin", joita sotien kauden elokuvissa kipeästi tarvittiin.

Valkoisien ruusujen Helena Kara, Kuollut mies -elokuvien Hilkka Helinä tai Rion yön Assi Nortia ovat esimerkkejä yhden aikakauden tähdistä - "elämää suuremmista" tai oikeammin kauniimmista olennoista, joiden kaltaisia ei koskaan myöhemmin oikeastaan ole ollutkaan. Asiaan kuuluivat myös ihailijoiden kirjeet ja hellittämätön seuranta, jonka tuloksena tähden aseman saavuttaneen hahmon oli vaikea muuttaa 'imagoaan'. Sama koski myös koomisia tähtiä, joiden asema toki oli hiukan toisenlainen: vaikkapa kaksi SF:n luottonäyttelijää, Aku Korhonen ja Siiri Angerkoski, työskentelivät vuorenvarmasti mutta varmaan myös lahjakkuutensa kannalta jonkinlaisella edellytyksiensä alarajalla. He olivat vuosikymmenet melkein kuin osa kalustoa, ja monien muiden pienempien osien esittäjien lailla elokuvaa harrastaville ihmisille yhtä tuttuja kuin omat perheenjäsenet. Tällä tilanteella taas oli suuri kantavuus olosuhteissa joissa jokaista elokuvaa, vähäisintäkin, kävi katsomassa noin 400000 katsojaa, siis yli kymmenennes silloisesta väestöstä.

	Siiri Angerkoski, Masa Niemi ja Esa Pakarinen elokuvassa Pekka ja Pätkä salapoliiseina

Varsinaiseen tähtiaikaan kuuluu käsitteen laveus. Jos joku laulaja oli suosittu, hän päätyi myös kameroiden eteen, vaikka esimerkiksi Henry Theelin näyttelijänlahjat olivat olemattomat verrattuna hänen karismaansa laulajana. Tapio Rautavaara oli yksiselitteisempi tapaus: Suomen ainoa yleisurheilun kultamitalimies (keihäskulta 1948) pitkällä aikamaratonilla Berliinin 1936 menestyksien jälkeen ja ennen 1960-lukua, komea mies, laulaja... ja siis väistämättä myös filmitähti, komeinta lajia. Muutamat muut valkokangaskriteerit voitiin unohtaa.

On myös mainittava erikseen aivan pienten, melkein näyttäytymiseen perustuvien roolien spesialistit. Pia Hattara, loistava näyttelijä, tuntuu melkein erikoistuneen tällaiseen läsnäoloon. Mutta tämäkin kiintoisa ilmiö päättyi, tähtiajan lailla, 1960-luvun alussa, kun suomalaisen elokuvan "studioaika" tai "kulta-aika" päättyi. Sen jälkeen ihmisyytemme on ollut jotenkin ratkaisevasti köyhempää.

	»		Tutustu myös suomalaisen elokuvan lajityyppeihin

	Henry Theel ja Esa Pakarinen elokuvassa Lännen lokarin veli.