Tällainen studiojärjestelmän Suomi, elokuvateollisuuden Suomi, oli olemassa 1930-luvun toiselta puoliskolta aina 1960-luvun alkuun, jolloin paljolti television leviämisen seurauksena järjestelmä hiipui nopeasti.

Kuitenkin runsaan neljännesvuosisadan ajan ainesosat olivat paikallaan suomalaisessa pikku Hollywoodissa: tarinat, koreat puitteet, merkitsevän ammattitaidon saavuttaneet tekijät (ohjaajat, kuvaajat, lavastajat, leikkaajat - oireellisesti ja suomalaisen elokuvan perusongelmaa ehkä heijastavasti käsikirjoittajista on puhuttu harvimmin), ihailijalehdet (fan magazines), ja ennen kaikkea - nyt puhutaan jo järjestelmän tukipilareista - toisaalla tähdet ja toisaalla elokuvan lajit.

1930-luvun tasossa hallitsevia lajeja olivat maalaistarinat (joiden merkittävin kotikutoinen muunnelma oli tukkilaiselokuva), historialliset romanssit ja arkikomediat (joiden melkein uhkaavaksi alalajiksi ilmestyivät vuosikymmenen lopulla sotilasfarssit). Jos lajien kehitystä sitten seuraa muutaman vuoden eteenpäin, kuvaan tulee voimakkaasti laji joka on ikivanha maailmanteatterissa ja väkivahva vaikkapa Hollywoodissa: melodraama - joka Suomen oloissa ilmiselvästi on kaiken muun ohessa noiden muiden lajien risteytymä, ainakin silloin kun asialla ovat sen lajin eittämätön mestari Teuvo Tulio ja hiukan hillitympää linjaa tyylikkäästi isännöinyt Hannu Leminen.

	Tauno Palo elokuvassa Kulkurin valssi

Kullakin lajilla on merkkiteoksensa, tai ainakin melkein. Suunnattoman suosittu Kulkurin valssi (1941), tuottaja Särkän, käsikirjoittaja Mika Waltarin, kuvaaja Felix Forsmanin, lavastaja Hannu Lemisen, säveltäjä George de Godzinskyn ja näyttelijäpari Palo-Ikosen saavutus, on historiallisen melodraaman muuan huippu, hiukan toisenlaista romanssia edustaa Ville Salmisen Kaunis Veera (1950). Tukkilaiselokuvan olemus toteutuu muistettavasti Armand Lohikosken elokuvassa Me tulemme taas (1953), joka sivuaa saman aikakauden risteytymää maalaistarinoiden ja kansankomedian välillä - ilmiötä nimeltä rillumarei, joka villitsi suomalaisia korkeakulttuuriin suivaantuneita yleisöjä 1950-luvun alkupuolella. Sotilasfarssin - joka lajina täyttänee merkittävää terapeuttista tehtävää manatessaan todellisen sodan kauhuja ulos henkisistä systeemeistämme - jonkinlainen täyttymys on Aarne Tarkaksen hurjatahtisen tuotannon siimeksessä syntynyt Vatsa sisään rinta ulos (1959).

Melodraaman suuria saavutuksia ovat esimerkiksi Tulion Rakkauden risti (1946) ja sitä ennen Lemisen Valkoiset ruusut (1943), sodan ajan tuntojen hieno pelkistys. Rikkautta kuvioon tuo vielä pienempien alalajien kukinto. Sellaisena voidaan muistaa esimerkiksi sodan vuosikymmenen monet lääkärielokuvat ja niiden kyljessä ns. kuppaelokuvat, joita ymmärrettävästä syystä tehtiin niitäkin 1940-luvulla useita. Ja aivan herkullisimpia tuloksia ovat muutamat onnellisten tähtien alla syntyneet elokuvat, jotka suurin piirtein sanelevat omanlaisensa lajin synnyn: tällainen on Matti Kassilan Palmu-sarja, lähtien elokuvasta Komisario Palmun erehdys (1960), jossa rikoselokuvaa ja komediaa on risteytetty vallan uudenlaiseen malliin, jopa kansainvälisesti katsoen.

	Elokuvan Kaasua, komisario Palmu kuvaukset, keskellä ohjaaja Matti Kassila

Asiaan kuului studiojärjestelmän kultakaudella että ammattitaitoinen ohjaaja hallitsi kaikki lajit. Niinpä esimerkiksi Suomi-Filmin "house director" Valentin Vaala loi mennen tullen korkeatasoista maalaisdraamaa, melodraamaa että kaupunkikomedian aloituksia tyyliin Vaimoke ja Mieheke, suvereeni feministinen kannanotto Juurakon Hulda (joka myöhemmin toteutettiin Hollywoodissa nimellä A Farmer's Daughter), tukkilaisdraamaa, historiallista elokuvaa ja melkein mitä vain, aina tyylikkästi ja sekä puhtaan elokuvan että "lajien" salaisuuksia ymmärtäen.

	Valentin Vaala ohjaa elokuvaa Nummisuutarit

Esimerkki lajista joka on aivan oma meikäläinen saarekkeensa on suomalainen - lännenelokuva. Sen lyhyt historiikki käsittää kaikkiaan viisi elokuvaa, joista kolme ensimmäistä on Aarne Tarkaksen ohjauksia ja kaksi viimeisintä Spede Pasasen tuotantoja. Kaikkien noiden elokuvien myyttinen Pohjola - pitäisi siis puhua Villistä Pohjolasta Tarkaksen aloituslaukauksen, 1955, nimen mukaisesti - on hiukan huonosti istuva sekoitus amerikkalaisen lännenelokuvan peruselementtejä ja toisaalta supisuomalaisuuksia lapsellisella tasolla. 60-luvun alun elokuvassa Villin Pohjolan kulta yritys on sentään hyvä. Pohjola on siinä Etelän hyväksikäyttämä kulttuurin rajamaa. Kytkentä saamelaiset - intiaanit oli sekin lupaava, mutta siihen kehittely jäikin: jälki oli sotkua. Niinpä "suomilänkkäri" on yhä toteutumaton alue. Lupaavampi näky piirtyy silmien eteen, kun muistetaan että kaksi sukulaislajia sijoittuu sentään jonkinlaisiksi aidon lännenelokuvan vastineiksi: tukkilaiselokuvat ja pohjalaiselokuvat (tyyppiä Härmästä poikia kymmenen, 1950).

	»		Lue myös suomalaisista elokuvatähdistä