Tulenkantajissa arvioitiin Klamin tuotantoa ja seurattiin hänen uraansa. Klami suuntautui muiden Tulenkantajien tavoin englantilaiseen ja erityisesti ranskalaiseen kulttuuriin, johon hän osoitti kiinnostusta jo opiskeluajoista lähtien.

	Uuno Klami ja Arvi Kivimaa 1930

Ensimmäisessä Tulenkantajat-lehdessä vuonna 1928 säveltäjäkollega Sulho Ranta julkaisi artikkelin nimeltä "Kirje Uuno Klamille". Se käsittelee Klamin Helsingissä 27.9.1928 järjestettyä ensimmäistä sävellyskonserttia. Ranta kirjoittaa:
"Eräät pitävät sinua kovin ranskalaisena. Olet antanut liian helpot osviitat: 'Hra Klami on opiskellut Pariisissa, käyttää ranskalaisia tempo- y.m. nimityksiä, säveltää Yön Montmartrella j.n.e.'. Herrajumala. Ethän v o i olla muuta kuin ranskalainen. Miksi et ilmoittanut opiskelleesi Kiinassa, silloin olisivat ranskalaiset laulusi yhtä kiinalaisia kuin nyt kiinalaisesi ranskalaisia."

Klamin edellämainitussa sävellyskonsertissa oli esitetty myöhemmin kadoksiin joutunut teos nimeltä Kolme kiinalaista laulua (1928), joka perustui Eino Tikkasen suomentamiin kiinalaisiin runoihin.
Ranta liitti kirjeeseensä loppukommentin :
"P.S. Tunnetko [runoilija] Mustapäätä? Teissä on paljon samaa: leikitte todella."

Klami itse kirjoitti Tulenkantajat 3 -lehteen vuonna 1930 artikkelin nimeltä "Kapina tunnetta vastaan. Uuden musiikin kehityshistoriaa." Kyseisessä kannanotossa Klami kirjoittaa atonaalisuudesta – eli musiikista, joka ei enää noudata duuri-molli-tonaalisuuden funktioita – seuraavaa:
"Ja yhtenä positiivisena puolena voisimme pitää sitä, että se [atonaalisuus] on tuonut musiikkiin ainakin yhden käsitteen, jota vanhoilla keinoilla olisi ollut mahdoton toteuttaa: ironian."

Klami ei itse omassa musiikissaan irtautunut tonaalisuudesta, ja vaikka hän ylistää atonaalisuutta tärkeänä etappina romantiikan konventioista vapautumisessa, hän jatkaa: "Mutta atonaalisuus? Sille tuli sittenkin suuri Ei vastaan. Sen kävi kuten monen muunkin nerokkaan pään tuotteen, sen tappoi ihmisen elämänhalu."

Klami ihailee Igor Stravinskyn kykyä – erityisesti Kevätuhrissa - eliminoida johdonmukaisesti ja säälimättömästi tunne pois musiikista, jotta sävellyksen ainoaksi materiaaliksi jäisivät vain sävel ja rytmi. Mutta sellainen « puhdistettu » musiikki jää helposti yksipuoliseksi, ja niinpä Klami ylistää sveitsiläistä aikalaissäveltäjää Arthur Honeggeria siitä, että tämä toi jälleen tunteen takaisin musiikkiin.

Uuno Klamin parhaissa teoksissa yhdistyvät kyseiset kaksi puolta: toisaalta purevan leikittelevä ironia ja toisaalta syvä yleisinhimillinen tunne. Näistä teoksista voisi mainita Tseremissiläisen fantasian sellolle ja orkesterille (1931), Kalevala-sarjan (1930-33/1943) sekä Psalmus-oratorion (1932-36).

	»		Lue myös Uuno Klamin taiteilijaesittely

Lähteet

Kalevi Aho ja Marjo Valkonen: Uuno Klami. Elämä ja teokset. WSOY 1999.
Pyörteitä vanavedessä. Uuno Klami 90 vuotta. Toimittanut Erkki Salmenhaara.
Yliopistopaino 1990.