tatjuska, 05.10.2009 16:43

LEHTIEN HAVINA.

Lehtien havina on, kuin
kohtaloni kohina.
 
Etsien käyn kohti kohtaloani.
Metsien henget tuon tahtomattani.
 
Taas kuulen tuulen tuoneen viestin.
Saan huulet tuleen, tuhonneen taiston.
 
Matala pieni tieni, mutta kuljen sitä vain,
Manala iso tiesi, uutta onnea toivon sinulle ain.
 
Kaikki liikkuva saattaa olla kohtalon ivaa,
”me” liikkuvana tuota ei pidetä ivana.
 
Lehtien havina on, kuin iso kapina,
apeana lahoavana katson vapinaasi.
 
Kohtalon kolhimana jatkan tuota matkan verran.
Kyselen kahleeni avainta suota myöten turpeisen.
 
Hengitykseni käy raskaaksi, tuntien voimani katoavan.
Tuskani tuo kuolettavaksi, kynsien rappeumani tarttuvan.
 
Menen yhä syvemmälle pimeään,
suostuen Pahan hyväksymälle puolelle.
 
Nyt tunnen lähtöni tulleen, mitään enää en voi,
mutta onnen lämpö kuulleen, tuleen menee ei vain soi.
 
Mitä jää jälkeeni enää, menneisyyden murheet,
nykyisyyden nurjat vai tulevan tuomiot?
 
Vai jääkö jälkeeni sitten: menneisyyteni menestykset,
nykyisyyteni nerot naurut vai tulevaisuuteni toivot?
 
Mitä minä teen sul,
sitä sinä teet mul.
 
Tähän päättyy tarinamme täällä lakkaispuun alla,
Maahan syntyy värimme päällä kukkaiskedon yllä.
 
Runo: Tatjuska