tytti-lotta, 02.08.2009 19:05

Freedom fight we have won
Glory to their bravery
Whose blood waters our freedom
We give our love and loyalty
Together in unity
Contrasting beautiful Namibia
Namibia our country
Beloved land of savannahs
Hold high the banner of liberty

Namibia our country
Namibia motherland
We love thee.
(Namibian kansallislaulu,  Axali Doeseb, 1990.)

Namibian kesälukio 2009, kaksi viikkoa jotka olivat ohi ennen kun edes huomasin niitten alkaneen. Kun seisoin yksin Helsinki-Vantaan lentokentällä tuntematta kunnolla yhtäkään muuta leirille osallistujaa, mietin perhosia vatsassani että voi ei mihin sitä nyt on lähdetty. Nyt kun muistelen tuota hetkeä, se tuo haikean hymyn huulille, koska en todellakaan osannut aavistaa että mitä kaikkea olin seuraavan kahden viikon aikana saamassa kokea. 

Kun saavuimme pitkän, päälle kymmenen tunnin, lentomatkan jälkeen vihdoin Namibiaan, olin järkyttynyt miten ennakkokäsitykseni Namibiasta erosi todellisuudesta. Minulla ei ollut harmaintakaan hajua Namibian historiasta tai ylipäätään mistään siihen liittyvästä, sillä en tietenkään ollut perehtynyt siihen millään lailla vaikka sitä oltiin suositeltu. Täydellisen kulttuurishokin ainekset olivat valmiina. Luulin astuvani maahan, joka koostuisi suurimmaksi osaksi savimajoista ja pikimustista ihmisistä lannevaatteissa ja keihäät kädessä. Järkytyksekseni lentokentän pihamaasto musitutti enemmänkin Kalifornian puistoalueita palmuineen ja mainoksineen elokuvista ja autoista mistä Suomessa ei oltu vielä kuultukaan. Kun teimme retken Namibian pääkaupungin Windhoekin keskustaan, oli se täynnä pilvenpiirtäjiä ja kaiken maailman timanttiliikkeitä. Siinä oli hieman sulattelemista.

Toinen asia missä oli aika paljon sulattelemista, oli ruoka. En nyt halua antaa itsestäni mitenkään nirsoa (vaikka nirso olenkin) tai neitimäistä (vaikka tyttö olenkin) kuvaa ja haluan pitää tämän tekstini yleisilmeen positiivisena mutta se ruoka oli jotain uskomatonta. Jos tämä reissu ei olisi antanut minulle mitään muuta niin ainakin se olisi opettanut arvostamaan suomalaista (tai ainakin suomessa tehtyä) ruokaa. Itkin lähes onnesta päästessäni takaisin (tuulian) äidin jauhelihaperunamössön äärelle. En nyt tässä väitä että olisin nälissään missään vaiheessa ollut, että kyllä se ruoka alas meni, mutta välillä jutut siellä normaaleista ruokailuperinteistä mm. vuohen pään syömisestä puistattivat yhtä jos toista. Ja pari kuukautta auringossa käytetty vuohenmaito josta Olli jo alempana kertoi, velloi kyllä useamman vatsassa loppuillan (+loppuviikon sitä säilytettiin meidän hostellihuoneen pöydällä.)  ja pakko tehdä tässä tällainen yleinen ilmoitus että jos joku löytää jostain viinietiikkasipsejä, joihin rakastuin ja syvästi addiktoiduin Namibiassa, nii kiitos Ouluun vaa paketti tulemaan.

Mutta paras puoli Namibiassa oli ne kaikki ihanat ihmiset. Aluksi kun menimme namibialaisia leirille osallistuvia nuoria vastaan katsoin että voi hittolainen, kaikki heistä näytti täsmälleen samalta, kuten myös mekin heidän mielestään, ja mietin että en ikinä voisi oppia tietämään kaikkien niitten nimiä kun jokainen niistä oli tyyliin ''Chrizelda'' tai ''Naygill'' (ei niin vaikea kirjoittaa mutta koitappa lausua/muistaa samantyylisiä nimiä se 15kpl). Mutta nyt oon niin onnellinen että sain tutustua heihin kaikkiin koska he kaikki olivat aivan loistavia ihmisiä ja ainakin toivottavasti elinikäisiä ystävyyssuhteita solmittiin jo ensimmäisinä päivinä. 

Myös retket mitä leirillä koimme olivat aivan uskomattomia, en ollut koskaan nähnyt edes elävää leijonaa, joten niiden näkeminen safarilla oli uskomaton kokemus, vaikka olinkin ehkä hieman innostuneempi niistä villisioista mitä yritin siellä pyydystää (saatatte nähdä jossain videopäiväkirjassa pätkän siitä :D). Jyri minua pelotteli että joka kymmenes ei dyynin huipulle pääse, mutta kyllä me kaikki siellä harjalla loppujenlopuksi heiluttiin ja otettiin kuvia ym.  Ja pakko myöntää että olen aika leuhkana siitä ihmisille maininnut; olenhan kiivennyt _maailman korkeimmalle dyynille_ ihan omin pikku kätösin.

Mutta nyt jälkifiiliksen (angstivaihe). Mulla kesti yllättävän kauan ennen kun pystyin kunnolla kertomaan ihmisille kokemuksiani Namibiassa. Vielä viikkoja matkan jälkeen, kun minulta kysyttiin miten matka meni, vastasin vain että ihan hyvin. Jotenki koko matkaa ei osannut sisäistää saati tajuta että siellä oli edes käynyt. Ja tottakai sinne ikävöi joka päivä vieläkin, varsinkin nyt kun päivät alkaa lyhenemään ja illat pimenemään. En ole koskaan ollut hyvä luopumaan mistään, ja ensin minun piti luopua viidestäsoista uudesta ystävästä Afrikassa ja sen jälkeen vielä viidestätoista uudesta suomalaisesta ystävästä, kun palasin takaisin Ouluun ja muut jäivät kotipaikkakunnilleen Etelä-Suomeen. Onneksi nykyteknologia kuten Facebook mahdollistaa yhteydenpidon pk-seudulle jopa Afrikkaan asti. 

En kyllä vaihtais tuota kokemusta mihinkää, ja oon tosi ilonen että lähdin koko reissuun. Ja vaikka Essi tuossa ilmoittikin että Summerissa heitä esiintyy kaksi mutta tadadadaa, onneksi olkoon saatte mut siihen kolmanneksi mukaan joten minunkin puolesta, 7.8 KAIKKI KATSOO SUMMERIN, yo peace.

Tytti Karjalainen (Namibialainen nimi: Tutti Kanalainen)