He pakenivat huomispäivää (12)

Kevään Kino Klassikon noir-elokuvien sarjan päättää Robert Wisen vuonna 1959 ohjaama He pakenivat huomispäivää (Odds Against Tomorrow) ja tekee sen varsin sopivasti, onhan tätä rikosjännäriä luonnehdittu viimeiseksi todelliseksi noir-elokuvaksi. Mikäli näin on, elokuva on myös ensimmäinen ja viimeinen noir-elokuva, jossa oli musta päähenkilö.

Eikä vain päähenkilö, sillä slummeista laulajatähdeksi noussut pääosanesittäjä Harry Belafonte myös tuotti elokuvan tuolloin uudelle HarBel-tuotantoyhtiölleen. Käsikirjoittajaksi hän valitsi rohkeasti Abraham Polonskyn, vaikka tämä oli vielä kommunistivainojen seurauksena Hollywoodin mustalla listalla. Niinpä Polonsky kaiken varalta käytti Belafonten kirjailijaystävän nimeä John O. Killens.

Kaikesta tästä voi aavistella, ettei He pakenivat huomispäivää ole aivan tavanomainen Hollywoodin rikoselokuva, vaikka se tarinaltaan on perinteinen ”keikka-elokuva”. Muutama rikollinen suunnittelee pankkiryöstöä ja yrittää pikkutarkan suunnitelman avulla varautua kaikkeen. Sattumaa ei kuitenkaan voi ottaa huomioon, ja erinäiset pikku tapahtumat uhkaavat suistaa suunnitelman raiteiltaan.

Vaikka ryöstöjakso on toteutettu kihelmöivän jännittävästi, todella erikoiseksi elokuvan tekevät sen ajalle hyvin epätavallinen realistisuus, henkilöhahmojen poikkeuksellisuus ja rasismin tematiikka. Belafonten esittämä oman pelihimonsa uhkaama laulaja ja Robert Ryanin vakuuttavan katkeraan tapaansa tulkitsema rasistinen, aggressiivisuutensa ja väkivaltaisuutensa hädin tuskin kurissa pitävä psykopaatti Slater ovat toistensa niskassa heti joutuessaan samalle pankkikeikalle.

Kaikki muutkin henkilöt ovat aidon todellisia, ja elokuvassa on jopa pari avoimesti homoseksuaalia sivuhahmoa, mikä yllättää 1950-luvun amerikkalaiselokuvassa. Ohjaaja Robert Wise antaa elokuvalle realistisen visuaalisen ilmeen, jolloin sen kuvissa New Yorkin kaduilta ja maaseudun pikkukaupungeista on melkein dokumentaarista arvoa.

He pakenivat huomispäivää ei ollut menestys ja se on nykyään harvinainen, melkein unohdettu rikosjännäri. Elokuvan laatu ja epätavallisuus ovat kuitenkin vähintäänkin tv-esityksen arvoisia – elokuvaa ei ole Suomessa nähty sen alkuperäisen teatterikierroksen jälkeen.

(Teksti: Vesa Nykänen)