Radio Suomen Runoraati

Radio Suomen runoraadissa tiistaina 13.11. tunnustellaan optimismin syvintä olemusta runojen kautta. Seitsemän nykyrunoilijaa esittää kahden tunnin suorassa lähetyksessä teemaan liittyvän runon ja pohtii, mikä heissä herättää optimismia. Studiossa Jukka Virtanen, näyttelijä Antti Reini ja kirjailija Riikka Ala-Harja antavat runoille pisteet ja neljäntenä mielipiteensä kertoo kuulija. Ota optimismiiin osaa ja runoihin kantaa. Voit myös lähettää lähetykseen optimismiiin liittyviä aforismeja radio.suomi@yle.fi.

Ohjelman runot:

Runo 1

Mäeltä, liki taivasta, näkee joka puolla
vaaroja, siintävät metsät, veden laidan.
Talolle on kapea tie, monta mutkaa,
pahat henget eksyvät matkalla.
Tuoksuu leikattu ruoho, syreenin kukka ja viini,
jonka toin kaukaa, unohdin kaappiin
ja sattumalta löysin. Ihan totta.

Tyyni ilta, pimeys piipahtaa tovin
ennen sarastusta ja lintujen metakkaa.
Kuu ei jaksa luoda talon varjoa,
jossa hiippailee salaperäistä porukkaa:
peikkoja, maahisia, neitoja, tonttuja,
kaikkea vekkulia, jota minä siihen loihdin.
Olen ollut kauan poissa, kateissa.

Valvon yön. Ajattelen asioitani.
Jänis loikkii pihaan puputtamaan,
eikä tuo minua säiky, katsoo vain hahmoani
kuin se kuuluisi juuri siihen paikkaan.
Oikeassa se onkin: talo on uusi koti.
Aamulla tartun pilven reunaan,
kiskon sen pihalle ja menen alle uneen.

Runo 2

Aleksandriaan

Ei sun tarvi ostaa mulle
mitään lentolippua.
Riittää kun vaan sanot, että mä oon ihana.
Ja lennätät mua silmilläsi,
tanssitat mua äänelläsi,
lämmität mua sylissäsi räntäsateessa.

Aleksandriaan
me päästään milloin vaan,
Aleksandriaan
kun silmät suljetaan,
Aleksandriaan
me hiljaa leijutaan,
Aleksandriaan.

Uidaan Välimeressä ja
juodaan mangomehua.
Meren alla hohtaa Kleopatran palatsi.
Ja jumalien puutarhassa
sfinksit juoksee meidän kanssa,
aavikolla nauraa mamelukkisulttaani.

Aleksandriaan
me päästään milloin vaan,
Aleksandriaan
kun silmät suljetaan,
Aleksandriaan
me hiljaa leijutaan,
Aleksandriaan.

Ei sun tarvi ostaa mulle
mitään turhaa romua.
Riittää kun vaan osaat lohduttaa ja kehua.
Ja lennätät mua silmilläsi,
tanssitat mua äänelläsi,
lämmität mua sylissäsi räntäsateessa.

Aleksandriaan
me päästään milloin vaan,
Aleksandriaan
kun silmät suljetaan,
Aleksandriaan
me hiljaa leijutaan,
Aleksandriaan.

Runo 3

Hetkittäin mikä tahansa kaide
paljastuu kaiteeksi aivan kuin laivan kannella.

Yhtäkkiä sataa. Voisi tapahtua mitä hyvänsä.
Mutta sataa. Juuri sataa.

Silmäkulmassa aina jokin loukkuunjäänyt eläin.
Puolustaa paikkaansa.

Todellinen on todellinen kuten kädellinen on kädellinen.

Hetkittäin pilvet väistyvät syvyyden yllä.
Ympärillä ammottaa.
On korkea aika.

Kaikki kaikessa.
Kaiken kaikkiaan.
On rikkonaista kuin kolmivuotiaan.

On vaikea hyväksyä pohjaan asti, että hyönteisiä on olemassa
sen valossa mitä tiedämme.

Sen valossa että tiedämme.
Että yön eteisiä on olemassa.

II

Lopulta leikki alkaa leikata.

Tieto toteutuu.

Käälme kielii. Ei käälme kieli.
Piiltyy ja haalautuu käälmeen kieli.

Välittömyydessään sillä on sävynsä, kuten kaikella.
Välittömyydessään kaikella on sävynsä.

Kieli talvitsee toisen.
Kieli talvitsee toisen kielen
ulkopuolelleen.

On joko niin että sataa tai niin ettei sada.
Elon kehä.

Kieltyy solmu.
Vastedes hänet tavoittaa siitä.

Kuten yö koostuu silmän elehdyksistä,
todellisuus ylijäämästä.

Kieli koostuu vilheistä. Miten ne pylkivät
eloon toisistaan.

Myöhemmin ymmälsin, myöhemmin
aloin ymmältää.

Jossain kohtaa multuu elon kehä.
Maan kieltoliike on hidas
käännös.

Jäljetön, ei koskaan jäljetön.

Hän kuoli appelsiinin.
Söi, löysi siemenen.
Painoi sen kukkaluukkuun ikkunalaudalle
kosteisiin olosuhteisiin, ja unohti.
Paistoi aulinko (peel to peel).
Yksinkeltainen on kaksinkeltaista.

Runo 4

Sen täytyy olla ilo, kun en rakasta sinua enää,
kun herään kerran ilman ikävää,
ilo kiekuu, ilo visertää, peti vingahtaa iloa,
perä nakraa ruplattaa riemusta, ähkäisen ilosta,
lattialauta ulvahtaa iloa, inahtelen ilosta:
olen vapautunut sinusta!

Enää ei hulluus ravista, soita minua: riemu ravistaa,
ilo soittaa, huudattaa, kilkkaa, moikuu minussa.
Ilo tihkuu, pirskuu, lirisee, kilisee:
saan hulluustyöstä ilotilin, kannatti!

Ilo vilkuttaa minulla: oli ilo rakastua,
rakastaa, kukkua hulluna, kukkia houreita,
silloin en enää rakasta, silloin on ilo,
ilo tirahtaa, herahtaa iloliskoja, vilistää ilosiiroja,
kun en rakasta, en halua enää,

ilo vie minua, ilo riivaa, sieppaa, riepottaa,
ilo kieputtaa vaikka kieltäisin,
kauhea ilo ottaa väkisin,

ilo tiuskii minussa, ilo vispaa minua,
ilo viskelee, ilo tirvaisee,
ilo kivistää, jyskyttää, rynkyttää,
ilo rusikoi, tuupsahdan ilosta,
leimuan, leimahtelen iloa,
lennähdän levälleni ilosta!

Runo 5

UNDERGROUND

Puhuvat koodikieltä salaisuuksista
Puhuvat Orwellista & 1984:stä
Puhuvat undergroundin uudesta tulemisesta
Puhuvat salaliittoteorioista salaseuroissa
vaikka ainoa todellinen salaseura
on krapulaisen Miehen & Naisen
maanalainen kohtaaminen
pienen kahvilan tyhjässä kellarihuoneessa
Lauantaisin kello 15.23
runollinen tunnelma
jossain katonrajassa
juoksevat varjot
keskenjäänyt lautapeli
pitkä hiljaisuus
(ilman katsekontaktia)
yhteiset ajatukset
kuiskaus: ollaanko me totta?
& vastaus: Shhh!
& Maailman kaunein suudelma

Mitään muuta salaisuutta
ei ole.

Runo 6

Palattuani metsätöistä huomaan
postin tuoman kirjeen,
ylellisyyttä aikana
jona viestit lentävät.
Avaan kuoren ahnaasti
se sisältää kyselylomakkeen.

Tämä kirje koskee kaikkia ikäisiänne ihmisiä…
Vastaisitteko ystävällisesti…
Pääsettekö hyvin kynnyksen yli?

Nauran
ja muita kysymyksiä lukematta
kirjoitan vastauksen:
Tänään pääsin yli mättäiden ja kantojen
kahlasin mutaojaa
huomisesta en tiedä.

Runo 7

Uskotte siis huomiseen

Uskotte siis huomiseen, ensi vuoteen, syksyyn.
Hieno ominaisuus ihmisessä tuommoinen luottamus,
vaikka tosiasiat muuta sanoo.
Rakenteet hajoo.
Jengat pettää, rahkeet.
Etkö pelkää mitään?
Ei hän muuta kuin laittomia lakkoja.

Lakkoja tekiskin mieli nyt.
Käsi kädessä suolle.
Vettä lähteestä ja mäkäräissuojat.
Kun kurvaamme pihalle, otamme takakontista roinat,
laskemme koirat irti.
Olemme hetken onnellisia.