Ma 16.11.2009 @ 13:04Anna Tulusto

Tuulta, hikeä ja maisemia

Valaistus bussissa muuttuu äkkiä. Ikkunan taakse pystytetty kirkas lamppu on kaatunut kovassa tuulessa. Nauhoitamme Kirjamaan lukupiiriä Helsingin Messukeskuksen edustalla syksyllä 2008. Bussin ohi kulkee virtana kirjamessuvieraita. Toimitussihteeri Niina Mäkeläinen nostaa kuvaaja ja valaisija Sakke Kantosalon kanssa kaatuneen lampun pystyyn. Niina jää pitelemään valaisinta. Keskustelu bussin sisällä jatkuu. Jos kääntäisin vähän päätäni, katseemme kohtaisivat Niinan kanssa. Puhumme Maija Vilkkumaan ja Riku Korhosen kanssa siitä, mitä ihmiset surevat Siri Hustvedtin romaanissa Amerikkalainen elegia.

Mennään ajassa taaksepäin, Göteborgiin ja syksyyn 2007. Lukupiiri pidetään Göteborgin kaupunginkirjaston edustalla. Puhumme Susanna Alakosken kirjasta Sikalat. ”Onko tämä tavallinen kertomus lapsuudesta alkoholistiperheessä?” Näen syrjäsilmällä, kun Kirjamaan tekemisessä mukana ollut runoilija Joni Pyysalo pyyhältää lehmuksenvihreä solmio liehuen bussin ohi. (Jonilla on melkein sata solmiota.) ”Loukkasiko Alakosken kirja Ruotsissa asuvia suomalaisia”, kysyn lukupiiriläisiltä. Bussin ikkunan takana on alkaa hiljainen mielenosoitus. Tiibettiläisen munkin kaapuun pukeutunut mies raahaa perässään paksua rautakettinkiä ja Free Tibet -kylttiä. ”Miksi Sikalat sai Ruotsissa yhteiskunnallisen romaanin maineen?”

Syyskuussa 2009 tuulee Raumalla. Lukupiiripaikka on mitä hienoin - Rauman satamassa, tyrskyävän meren äärellä. Kuvaaja Petteri Lappalainen on kiivennyt ohjaaja Tuula Viitaniemen kanssa viereisen viljasiilon katolle, korkealle kuvaamaan satamaa ja bussia lintuperspektiivistä. Tuulan jalat tärisevät pitkään. Puhumme bussissa Herman Melvillen Moby Dickista. Tuuli ravistelee ulkona olevia lamppuja ja välillä joudutaan pitämään taukoja, kun niitä tuetaan ja köytetään. Mutta kun merenkulkuoppilaitoksen opettaja Kirsi Uola ja tuleva merikapteeni Martti Leinonen puhuvat valtavasta valaasta ja samalla hetkellä bussin ikkunan takaa lipuu hiljalleen suuri laiva, tiedän, että juuri tällä paikalla ja tässä hetkessä on syytä puhua tästä kirjasta.

Tuulen riepottelemat lamput bussin ulkopuolella, auringon ja pilvien odottamattomat liikkeet, jotka vaikuttavat valaisuun, yllättävät tapahtumat ikkunan takana, bussin sisätilan kuumuus, joka saa juontajan ja vieraiden meikit leviämään ja hien valumaan kuvaajien silmiin. Lukupiirin nauhoitukset venyvät melkein aina ulkopuolisten seikkojen takia. Mietimme joskus kuvausryhmän kanssa lukupiiriä tehdessä, miksi haluamme tehdä kaiken niin hankalasti. Miksi emme mene steriiliin studioon ja nauhoita keskustelua helposti ja asiallisesti?

Siksi, että paikka, jossa kirjasta puhutaan, luo keskustelulle tunnelmansa ja mielentilansa. Lukupiiripaikat ovat kirjamaalaisten mielenmaisemia. Erääseen Kirjamaan varhaiseen lukupiiriin osallistunut kirjailija Pirjo Hassinen sanoi myös, että oli mukavaa puhua lukemastaan kylki kyljessä toisten kanssa – bussissa on nimittäin myös ahdasta. Kuvaajat istuvat pienillä jakkaroilla hipaisuetäisyydellä lukupiiriläisistä. Lukeminen voi olla hyvin yhteinen kokemus.

Terijoella oli Reidarin vuoro vetää lukupiiriä. Silloin ei kuvattu bussissa, vaan meren rannalla ränsistyneessä huvilassa Villa Golickessa. Reidar, venäjän kääntäjä Jukka Mallinen sekä runoilija Stella Parland puhuivat Stellan isoisän Oscar Parlandin Terijoelle sijoittuvasta romaanista Lumottu tie. Istuin lukupiirin aikana talon yläkerrassa, pienessä kamarissa ja katselin pitsiverhojen läpi tuuliselle Suomenlahdelle. Taas tuulee, ajattelin. Pihalla pihlajaterttu oli kypsyyttään raskas, niin kuin Anna Ahmatova kirjoittaa.

Kirjamaan Terijoki-jakso tulee televisiosta tiistaina 17.11.

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle
 

Ma 02.11.2009 @ 12:45Anna Tulusto

Euroopan syrjäkylät

Ilmajoen Koskenkorvan kylässä on vanha saha. Sahan vieressä on kirjailija Jaska Filppulan lapsuudenkoti. Sen ovi on suljettu munalukolla ja ikkunoihin on naulattu laudat. Syksyn käpristämät horsmat valtaavat pihaa. Puhumme vähän yli nelikymppisen Filppulan kanssa hänen lapsuudestaan ja siitä, ettei näihin vanhoihin paikkoihin ole aina helppoa palata. Hylättyihin taloihin, autioille pihoille. Jostain pyöräilee paikalle siniseen tuulipukuun pukeutunut vanhempi nainen. Hän ajoi linja-autoa Koskenkorvalla silloin, kun Jaska Filppula oli vielä koulupoika. Nyt hän pyöräilee toisinaan Filppulan entisen kotitalon pihan kautta ja tarkistaa, että kaikki on kunnossa. Tapaaminen on lämmin, puhutaan yhteisistä tutuista. Etelä-Pohjanmaalta palattuani, menin Helsingin Töölöön, Korjaamolle konserttiin, jossa Kalle ja Jussi Chydenius esittivät isänsä Kajn lauluja, joita he olivat sovittaneet uudelleen. Korjaamon yleisössä oli Jussin ja Kallen sekä Kajn sukupolvea. Nauroimme päivänpolitiikan järjettömyydelle ja puhuimme elokuvista ja kirjoista. Tilasimme ranskalaista punaviiniä ja puhuimme uusista teatteriesityksistä. Ihastelimme Korjaamon hienoa uudelleenkäyttöä. Osa meistä oli syntyperäisiä helsinkiläisiä (oma sukupolveni), osa (suuret ikäluokat) oli tullut tänne 1960-luvun lopulla muualta: Pielavedeltä, Lemiltä, Sotkamosta, Kuusankoskelta, Karvialta. Joku ehkä Koskenkorvan hiljaisesta kylästä Ilmajoelta. Konsertin puolivälissä esitettiin laulu Euroopan syrjäkylät. Teksti on Lauri Siparin. ”Euroopan syrjäkylät / ovat jo tyhjentyneet Vain vanhukset ovat jääneet / pihapoluille astelemaan kohta vanhoihin hautuumaihin / heistä viimeiset siunataan Silloin on enää korpi / ja muistot himmenevät pihoilla nokkoset kukkii / ja pellot metsittyvät.” Juuri niin kuin Koskenkorvan kylässä, mietin. Olemme kuvanneet Kirjamaata syksystä 2007, yli neljäkymmentä jaksoa. Olemme käyneet Suomen ”suurkaupungeissa”, Ruotsissakin, mutta myös tyhjentyvissä kylissä Kainuussa, Lapissa ja Keski-Suomessa. Kun kirjava bussimme ajaa pitkin suomalaista maisemaa tietää, että teitämme ympäröi monta Euroopan syrjäkylää. Vaikka tyhjenevät kylät aiheuttavat haikeutta, olen myös kiitollinen ja ylpeäkin siitä, että saan olla mukana taltioimassa suomalaista maisemaa. Se kun muuttuu koko ajan. Etelä-Pohjanmaalla Kirjamaan kuvaaja Petteri Lappalainen taltioi myös lakeuden hienoja latoja. Maisema näyttää ikuiselta, mutta sitä se ei – valitettavasti – ole. Kuvasimme uutta Kirjamaa-jaksoa Etelä-Pohjanmaalla lokakuun alkupuolella. Televisiosta se tulee ulos ensi kerran tiistaina 1.12.
Ma 26.10.2009 @ 13:29Anna Tulusto

Off The Record

Tapasin helmikuussa 2008 ensi kertaa Daniel Katzin. Kuvasimme Kirjamaan Minun kaupunkini -osiota Loviisassa, Katzin nykyisessä kotikaupungissa. Osiossa kirjailija esittelee kolme itselleen tärkeää paikkaa kotikaupungissaan. Katzin paikat olivat Loviisan tori, jonka reunalla ovat Raatihuone ja kirkko, Pinkku-pubi, jossa istuu paikallisen ydinvoimalan työntekijöitä sekä Katzin entinen koti Liljendalissa, reilun kymmenen kilometrin päässä Loviisasta. 

Katz, ohjaaja Miia, kuvaaja Jouni ja minä kohtasimme torilla. Kirjailija oli juhlinut edellisenä iltana ja oli riehakkaalla ja hulvattomalla tuulella. Heti alettiin vitsailla. Sain myös kuulla muistuttavani nuorta Aulikki Oksasta. Kävimme käynnistämässä kirjailijan päivän Aleksanterinkadun ja Mannerheiminkadun kulmassa olevassa kuppilassa. Kaksi tilasi kahvia, kolmas teetä, neljäs lonkeroa.  

Kuvasimme ensimmäisen kohtauksen ulkona torilla, ja alkoi seikkailu, joka ei koskaan päätynyt televisio-ohjelmaan. Hurmaava kirjailija tunnistetaan pikkukaupungissa, hänelle moikkailivat niin tarjoilijat kuin poliisitkin. Kuvaustauoilla veimme Ylen valkoisella pakettiautolla Katzin ystäville kahvia ja savukkeita. Dani oli vauhdissa, vitsit sinkoilivat. Kuvauskohteissa oltiin seesteisemmin. Katz puhui kiinnostavasti, eikä kaikki siitäkään aina mahdu televisio-ohjelmaan.  

Haaveilen välillä siitä, että ohjelmaan päätyisivätkin kuvaustilanteen ulkopuolella tapahtuneet asiat: hervoton pelleily, suorat sanat, pienet juorut. Kamera kuorii aina jotain ihmisestä. Inhimilliset rosot tasoittuvat. Kamera, vaikka kuvaustilanne olisi kuinka rento, jäykistää tottunuttakin esiintyjää. Julkisuuteen ei haluta antaa itsestään kaikkea. Ainakin on jos itsekritiikkiä.  

Haaveillessani of the record -materiaalia sisältävästä ohjelmasta tiedostan, että toimittajana minun pitää myös suojella haastateltavaani. Sovin etukäteen hänen kanssaan, mistä suunnilleen tullaan puhumaan. Yllätyksille pitää jättää tilaa, mutta haastateltavaa ei voi huijata. Tauot kuvauksissa – kun esimerkiksi siirrytään autolla kuvauspaikasta toiseen – ovat lepoa ja rentoutumista varten. Silloin voi huokaista, olla hassu ja hullu ja vaikka kuinka tolkuton. En itsekään toivoisi, että taukohölinöitäni lähetettäisiin televisiosta. 

Pitkinä kuvauspäivinä, joihin mahtuu monta lyhyttä valojen, mikrofonien ja kameran säätötaukoa, pidämme juontajakollegani Reidarin kanssa itseämme vireinä puhumalla lähes taukoamatta. Tunnustan, että 70 prosenttia (toisinaan 90 prosenttia) niistä puheista on paino- eli lähetyskelvotonta. Haastateltavien kanssakin päästään joskus tauolla samaan vauhtiin. Daniel Katzin kanssa ainakin päästiin.  

Sain kiitoksen hyvästä ja hauskasta kuvauskeikasta Katzilta, kun haastattelin häntä vuosi Loviisan kuvausten jälkeen toisessa yhteydessä: ”Sun kanssas on hauskaa!” kirjoitti Dani Berberileijonan rakkaus -kirjansa kansilehdelle. Kiitos samoin Dani!

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle
 

Ti 13.10.2009 @ 10:24Anna Tulusto

Metsä silmissä ja sielussa

Huhtikuun toinen päivä vuonna 2008. Sotkamossa on kuulas talvinen päivä. Bussi ajaa lumisessa maalaismaisemassa. Pikkukaupungit ja kirkonkylät muistuttavat kaikkialla Suomessa toisiaan, ainakin ensisilmäyksellä. Kun paikkoihin ja niiden ihmisiin tutustuu paremmin, ne paljastavat oman luonteensa. Kainuulaisista sanotaan, että heillä on metsä sielussaan ja silmissään.

Bussissa tuttu porukka. Anna, Reidar, Sakke, Hamu ja kaksi Jounia. Tavallisen kokoinen ryhmä Kirjamaan kuvauksissa: kaksi haastattelee, yksi ohjaa, yksi (ja välillä kaksi) kuvaa, yksi äänittää ja yksi ajaa bussia. Vitsaillaan. Reidar ja minä pidämme pelleilemällä itseämme virkeinä. Olemme menossa tapaamaan Veikko Huovista, filosofista humoristia ja satiirikkoa. Tiedämme, että Huovista kutsutaan mestariksi. Olemme lukeneet lehdistä juttuja ärhäkästä Huovisesta. Minua ja Reidaria alkaa jännittää. Mitä jos Veikko on meille äkäinen?

Ajamme Huovisten pihaan. Hilkka-vaimo vilkuttaa ikkunasta, ottaa valokuvia. Tuntuu vähän samalta kuin tulisi mummolaan. On aina hämmentävää mennä kuvaamaan tv-ohjelmaa ihmisten kotiin. Eteinen täyttyy lampuista, kameroista ja johdoista. Ravataan ulos ja sisään, siirrellään huonekaluja. Mietitään pidetäänkö kengät jalassa vai ollaanko sukkasillaan. Puhutaan niitä näitä, ettei vahingossa vain tulisi purettua liian aikaisin sitä, mistä haastattelussa on tarkoitus puhua. Veikko ei ole äkäinen, mutta minua ja Reidaria jännittää silti.

Istumme Reidarin kanssa vierekkäin, vastapäätä Veikkoa. Yhtäkkiä tuntuukin luontevalta. Haastattelun lopussa puhumme vähän kirjasta Pojan kuolema. Veikko katselee ulos ikkunasta, maisemaa, jota hän on katsellut koko ikänsä.

Haastattelun jälkeen syödään viinereitä ja juodaan kahvia. Hilkka-vaimo pitää seuraa, Veikko katselee ulos. Maisemaa, jota hän on katsellut koko ikänsä. Veikko ei ole koskaan harkinnut muuttavansa Sotkamosta. Nyt tuntuu siltä, että Veikolla oli metsä sielussaan ja silmissään.

 

Tänään 13.10. me muistamme Kirjamaassa Veikko Huovista ja matkaa Kainuuseen klo 20.20. Uusinnat ke 14.10. klo 15.50 ja la 17.10. 14.30.
 

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Kirjamaamerkkejä

Anna bussissa

Kirjamaa on YLE Teeman maata kiertävä kirjallisuusohjelma. Kirjamaan juontaja ja toimittaja Anna Tulusto raportoi elämästä ohjelman keikkabussissa. Mitä tapahtuu, kun bussistudio parkkeerataan uuteen paikkaan? Luvassa vahvoja lukuelämyksiä ja mietoja kulttuurishokkeja.

Kirjamaa

Kirjamaan syksyn ohjelmisto

Kulttuurikunto

Tiesitkö, että jo puoli tuntia kulttuuria kolme kertaa viikossa riittää ylläpitämään kulttuurikuntoa?

Lue lisää Kulttuurikunnosta