- 4. syksyn matkaviikko
- 8 kohdetta, joista 2 paikkakuntaa, 4 koulua, 2 kirjastoa ja 2 nuorisotilaa
- 25 Mun uutista + 4 A-tuubi elokuvaa
- Maikki lapsuutensa maisemissa viettämässä vuosien jälkeen jopa
  syntymäpäiväänsä. Katri Antelin omenahyve kruunasi ikääntyvät päivät.
- Kiitos sanomalehti Kaleva useammasta puffista lehdessä.
- Byströmin talo on viehättävä puutalokeidas Oulun keskustassa
  maahanmuuttajanuorille.
- Pateniemen sahan ympärillä oli mukavan näköinen asuinalue.
- Oulujoen koulu = tulevaisuuden koulu.
  Kaikilla luokan oppilailla oli omat läppärit. WOW.
- Elvillä ihastumisen merkkejä Ouluun kaupunkina.
  Ei siis ehkä niin paska kaupunki.

Vajaa kuukausi sitten tein kävelyretken Oulun Korkiasaaren ympäri. Tunnelma oli juhlava: Pikisaarentien piskuiset puutalot paistattelivat poikkeuksellisen lämpimässä syyspäivässä, käsityöliikkeitä siellä täällä, kuvittelin haistavani tervan tuoksuvan. Ooh. Aah. Vähän niinkuin Suomenlinnassa olisi.

Viikkoa myöhemmin kävelimme Elvin kanssa ympäri Rauman puutalokeskustaa upeassa auringonpaisteessa, provosoiden ihastuksen aaltoja toisistamme. Ooh! Aah! Wau! Vitsi, mieletöntä! Ihan ku ois Suomenlinnassa! Ja miten laaja tää alue on! Miksei tällaista ole säästetty Helsingissäkin?

Tosin lukemattomien vaate- ja designliikkeiden suljettua ovensa kaduilla oli - korttelien museohenkeen sopivasti - täysin hiljaista. Kaikkeen vuosien saatossa tallentamaansa nähden nämä nupuliaiset mukulakivet, kuluneet puuaidat ja punamullan väriset sisäpihat tuntuivat nykyään näkevän surullisen vähän elämää.

Tänään tein pitkän kävelylenkin pimeässä, kylmässä ja tuulisessa loppusyksyn illassa ympäri Tampereen keskustaa. Matkan varrelle sattui uudempia ja vanhempia kerrostaloalueita Tammelan torin ympäristössä, läpeensä tägätty kävelysilta yli rautatien, valtava Jugend-tyylinen kivikirkko, Tammerkosken silta ja pieteetillä entisöity tehdasmiljöö, kahdeksankymmentälukua henkivä kerrostalojätti Koskikeskuksen takana, Ratinan stadion, sekä lopulta Vuolteenkadun ränsistyneet varikkorakennukset, joissa tämänpäiväinen vierailukohteemme toimintakeskus Vuoltsukin sijaitsi. Kiertäessäni funkistyyliseksi olettamaani varikkokorttelia, ja jatkaessani siitä ylös rautatien suuntaan alkoi mielessä jyskyttää.

Nostagiset päivätrippailijat hullaantuvat usein ja helposti hyvin hoidetuista puutaloalueista, mukulakivistä ja kujista, jonne omenapuiden oksat lauta-aitojen yli kurkottelevat. Ihastuneiden huokausten jälkeen alkaa valitusvirsi, joka on aina sama: "Miksei meilläpäin ole tällaista, miksi ei meillä ymmärretty säilyttää, miksi sekin piti mennä polttamaan, siis kuinka sääli….". Esimerkiksi Vanhan Rauman liiketilojen määrästä tai Suomenlinnan asemasta Suomen turistikohteiden joukossa voinee myös päätellä, että hoidettujen puutaloalueiden markkina-arvo on ymmärretty varsin hyvin. Patinassa tuoksuu raha.

Mutta jos todella halutaan kaupungin kertovan historiastaan, runoilevan kiviseinän halkeamissa, pitäisi säilyttäminen mielestäni ehdottomasti aloittaa vanhoista teollisuusalueista. Ja säilyttämisellä en tarkoita museokuntoon balsamoimista, vaan elävänä säilyttämistä, hengissä pitämistä. Töhryt seinissä, paikatut ikkunaruudut ja pysyviksi unohtuneet väliaikaisratkaisut kertovat ihmisen ja rakennuksen olevan suhteessa, vaikuttavan toisiinsa. Ne ovat rakennuksen vuosirenkaita: raihnaisen kuoren sisällä ydin voi hyvin.

Tällä Tampereen vanhalla varikkoalueella ainakin Vuoltsun talo on suojeltu, ja hyvä niin. Mutta suojelu koskee vain rakenteita: ei elämää rakennuksen sisällä. Vuosia sitten pienteollisuus jätti keskikaupungin rakennukset nuorten ja työttömien pajatoiminnalle, ja luultavasti siirtyi jonnekin kaupungin laitamille. Kahden vuoden sisällä kulttuuripajat seuraavat perässä - minne, en tiedä - jättäen rakennuksen odottamaan saneerausta liiketoimintaan. Vanhus todennäköisesti meikataan juhlakuntoon, täyteen tällinkiin. Mutta kuinka huolehditaan elämästä sen sisällä?
 

Lentokone teki matkalla kiepin Ivalon kautta. Jouduimme tyynesti istumaan koneessa, odottamaan ja jatkamaan Kittilään, sillä Tiina automme kanssa odotteli meitä siellä. Kävimme porukalla nauttimassa Levin maisemista ajaen kondolilla tunturin puuttomalle laelle. Kello viisi ylitimme Ounasjoen. Matka jatkui välillä soratietä pitkin kohti Ivaloa. Pysähdyimme Pokassa, paikassa, joka oli vuonna 1999 Suomen kylmin paikka, -51,5°C, kysymässä reittiä. Kahvion omistaja ohjaa meidät Taatsin Seitalle. Tämä on Taatsinjärven pohjoispuolella oleva kalliopilari, joka on ennen ollut Lapin mahtavimpia uhripaikkoja.

Tielle poukkoilee poroja. Itse asiassa tämän viikon jälkeen ei voi todelta, ettei ole nähnyt poroja. Niitä on tien vierusvarsilla, juoksentelemassa metsässä ja pitkin metsiä monenkirjavana joukkona, jopa aivan albiinonvalkoisena. Kittilä–Ivalo-välillä näimme myös neljä hirveä. Varsin merkittävä eläinten vaellus.

Olimme majoittuneet Inarin Kultahoviin. Suurin osa meidän kohteista oli kuitenkin Ivalossa. Matka paikkakuntien välillä on vajaa 40 kilometriä. Hetken se harmitti, mutta varsin pian tajusi, ettei täällä päin Suomea tuo kilometrimäärä ole vielä mitään. Joidenkin lasten koulumatkat saattavat olla yli sata kilometriä suuntaan. Meillä on hyvä auto ja pienemmällä vaivalla mahdollisuus tarjota toimintaamme eri paikkoihin. Tässä kohden rupesi harmittamaan, että oli mamaillut Helsingin päädyssä ajomatkaa Utsjoelle.

Ruska ja ruskaturistit seurasivat meitä Inariin. Maisemista voi sanoa lyhyesti vain niiden olevan uskomattoman kauniita. Ruska oli kuitenkin jo väistymässä. Matka Inarista takaisin Sodankylään oli jo laimeampi. Osa koivuista oli pudottaneet lehtensä, ja puiden rungot seisoivat karuina mäntyjen vieressä.

Tällä viikolla Elvi ja minä olimme kerran koululla ja kerran kirjastossa. Mikko oli flunssassa torstain, joten minä menin yksin viestintäpajaan. Vaihdamme kahden viikon välein työpareja, joten ensimmäinen kerta Elvin kanssa työskennellessä oli uusi kokemus. Kesäkohteet kun olivat hieman eri tavoin suunniteltuja. Nopeasti kuitenkin tiedot ja tavat on päivitetty ja pääsemme vauhtiin. Koulussa ryhmät olivat suunnitelleet juttujaan varsin pitkälle. Anteeksi pyytäen totesimme kuitenkin hieman sekoittavamme pakkaa, sillä toivoimme draamallisen näytellyn tarinoinnin lisäksi vielä dokumentaarista omakohtaista kokemusta. Päivä sujui sutjakasti ja ensimmäistä kertaa olimme koulusta ulos 16.10 kaikki neljä elokuvaa valmiina ja konvertoituna Pasilaan lähettämistä varten. Onnittelut meille. Näin tämän pitäisi mennä.

Kirjastossa meitä odottivat toimittajat Ylen Saame -toimituksen radion ja paikallisuutisten puolelta. Toimittajat olivat valitettavasti vain hieman hätäisiä, sillä heidän lähtiessään, paikalle ei ollut vielä tullut ketään. Kuitenkin illan mittaan Mediabussista kiinnostuneita oli tullut enemmän kuin aikaisempiin kirjastokohteisiin. Mikä ilahduttavaa, paikalla oli tyttö edellisen päivän koulukohteesta. Hän oli äärimmäisen innostunut ja tuonut mukanaan pikkuveljensä. Myöhemmin pääsimme vielä jututtamaan myös isää. Tässä kohteessa toteutui varsin hyvin kohderyhmä vanhemmat ja lapset yhdessä. Se, että jengi tippuu paikalle eri aikoina, tuo toimintaan oman haasteensa. Tässä kohteessa ratkaisimme sen kuvaamalla kaikkien kohdalla materiaalia samasta aiheesta eli nuorten rahankäytöstä.

Viestintäpajaan saatiin myös aikaisempina päivinä osallistuneita nuoria. Tämä helpottaa tilannetta kovin, sillä joukossa on silloin aina joku konkari, jolle tekeminen on tuttua. Arempi aihe, nuorten alkoholin käyttö, pani nuoret valitsemaan animaation toteutumistapana. Näin kenenkään ei tarvinnut sanoa kokemuksiaan omilla kasvoillaan.

Ivalon ja Inarin jälkeen ajelimme torstaina Sodankylään. Seuraavana aamuna matka suuntautui Rovaniemelle. Joulupukki, ole meille kiltti. Vai pitikö se olla toisinpäin. Auto ja Maikki painuvat maanteitse Ouluun. Loppujengi lentää viikonlopuksi Helsinkiin.

”Ei koskaan voi painottaa liikaa tiettyjä ohjeita”  osa 1
Tiku ja Taku tulevat paikalle ja täräyttävät tunnissa elokuvakerronnan ABC-oppinsa oppilaille. Vähän ideoinnista, kuvakäsikirjoituksesta, kuvakulmista, kuvakokojen vaihteluista, kuvaussäännöistä.... Zoomata ei saisi kuin kuvakokoa vaihtaessa. Ennen ja jälkeen haastattelun pitäisi muistaa kuvata häntää. Puhuvien päiden lisäksi pitäisi kuvata kuvituskuvaa. ”Hei, muistakaa lähikuvat. - Paljon lähikuvia, siitä katsojat pitävät.”

- Ohjeita on paljon, aikaa vähän. Edessämme ryhmä oppilaita, joille suurimmalle osalle tämä on ensimmäinen kerta tehdä elokuvaa. On siis annettava armon käydä oikeudesta. Vaikka kuinka toivoisimme, että kaikki ohjeemme valuisivat oppilaidemme aivojen sopukoihin ja menisivät heti käytännön jakeluun, on ehkä oltava onnellinen, jos huomaa lopputuloksessa jonkin opin menneen perille.

Aiheiden vesittyminen kuvatessa
Hyvä aihe, mielenkiintoiset keskustelut ryhmän kanssa. Ryhmän voi siis päästää turvallisin mielin kuvaamaan. Porukka tulee takaisin, ja kameraan on tallentunut lähinnä arveluttavaa kuvamateriaalia. Kääk, mitä tapahtui? Missä vaiheessa hyvät ideat ja kivat omakohtaiset kokemukset muuttuvat tavanomaisen tylsiksi kuviksi puhuvista päistä esittelemässä yleistävästi aihetta?

Vähän samanlaisen ongelman edessä ollaan ryhmän kanssa, jossa jokaisella on mihin tahansa kysymykseen vastauksena: ”En mää tiedä.” Ryhmä on tekemässä elokuvaa aiheesta, jonka he ovat itse valinneet, aiheesta, jonka asiantuntijoita he ovat. Ehkä kyse on arkuudesta tai ujoudesta, mutta fakta on, ettemme voi tehdä elokuvaa tietämättömyydestä. Tai se on jo sitten eri stoori. Ei siis auta muu kuin ottaa tiedon korkkiruuvi esiin ja alkaa pusertaa tekijöistä mielipiteitä ja ideoita ulos. Hetken lamaantumisen jälkeen tilanne yleensä laukeaa ja tekijät avautuvat kertomaan kokemuksiaan.

Muutaman ryhmän kanssa latistuminen estettiin ryhtymällä hetkellisesti itse ryhmän kirjuriksi. Käymme läpi aiheen ja miten esitellä sen parilla lauseella. Lisäämme paperiin, kuka lauseet sanoo ja missä kuvakoossa. Tämän jälkeen kirjaamme ylös jokaiselta muutaman mielipiteen tai omakohtaisen kokemuksen aiheesta. Lauseet listataan taas paperille kirjaten puhujat ja jälleen kuvakoot, jotta kuvaaja tietää, miten rajata kuvan. Kun asiapitoinen runko on valmis, listataan paperille vielä erilaisia kuvituskuvia, joilla asiaa voidaan pelkin kuvin esitellä.

Siis esimerkiksi:

Puhuttu runko
Alkulause: Karvahatun kylän ympärillä on erityisen rikas sienimaasto.
Parhaillaan metsät ovat täynnä näitä herkullisia luonnonantimia.
Tyyppi 1: Minä käyn syksyisin sienessä joka viikko, koska pidän niiden mausta.
Tyyppi 2: Isä on opettanut minulle eri sienilajeja.
Tyyppi 3: On parempi kerätä vain tuttuja sieniä. Muutamat sienilajit ovat nimittäin kuolettavia.
Tyyppi 4: Mä olin kerran kerännyt sappitatteja. Äiti heitti ne pois. Ei ne myrkyllisiä ole, pirun
pahan makuisia vaan.
Tyyppi 5: Meillä syödään kotona sieniä, mutta mä oon myös myyny niitä. Mä sain palkkioksi
viimeksi 20 euroa ja se on hyvä pesämuna.
Kuvituskuvaa
- Tyyppi astelee sangon kanssa metsään (KK)
- Käsi poimii sieniä sankoon (LK)
- Lähikuvia eri sienistä (syötäviä ja myrkyllisiä)
- Sienen puhdistamista ja perkausta metsässä

Aiheesta kirjoitetun listan kanssa voi sitten päästää ryhmän kuvaamaan. Jos ryhmä palaa takaisin ohjeita noudattaen, on suuri syy uskoa, että kameralta löytyy sopiva määrä materiaalia koota lyhyt leffa.

Tämä on tietenkin vain yksi tapa koota juttu. Tärkeintä on kuitenkin suunnitelmallisuus – se, että ryhmä tietää ennen kuvauksia, mitä on tekemässä. Samalla voi painottaa, että aiheesta etsitään ne helmet – lauseet ja kuvat, jolla asian voi esitellä mahdollisimman kiteytetysti.

Teppo Toimittaja osa 1
Alkuun: ”Olemme nyt täällä Karvahatun kylässä ja lähdemme katsomaan Sirpa Sienestäjää lempiharrastuksensa äärellä. No Sirpa Sienestäjä, tykkäätkö sinä sienestämisestä?”
Loppuun: ”Kiitos Sirpa Sienestäjä. Minä olen Teppo Toimittaja ja olemme täällä Karvahatun kylässä.”

KÄÄK. Annammeko me, media, tällaisen kuvan ohjelmissamme nuorisolle? Jos näin on, pyydän anteeksi median puolesta. Tiinan ja Maikin vetämissä työpajoissa on vetäisty rastit moisten fraasien kohdalle. Teemme lyhyitä, alle minuutin mittaisia juttuja. Aika on siis kortilla, ja aihe pitää saada tiivistetysti purkkiin. On siis turha lähteä toimittajana lompsimaan mikrofonin kanssa kohti kohdetta katsomaan, mitähän tuolla toisaalla nyt oikein tapahtuu, kun voi olla jo suoraan toiminnassa.

Mieleen tulee toki kuva valkoisesta talosta ja miehestä sen edustalla sanomassa: ”Täällä Aarne Tanninen, Washington.” Kysymys kuuluu siis, elääkö jokaisessa meissä pieni Aarne.

Useimmissa työpajoissamme tekijät tuntevat jo aiheensa. Emme tee gallupeja tai lähde toimituksellisesti etsimään vastauksia kysymyksiimme. Jutun voi siis suunnitella siten, ettei toimittajaa kysymyksineen tarvita lainkaan.

Jäykkiksiä vai rentoja
Jokainen on heitellyt ilmaan meheviä kertomuksia aiheesta. Murre on värittänyt jutun mielenkiintoiseksi tarinaksi. Käsi tarttuu mikrofooniin, vartalo jäykistyy, murre häviää, ja tilalle tulee asiallinen kirjakieli. Siinä samassa tarinan kerronnan seuraaminen on tipahtanut muutaman askeleen.

Kävimme pikaisesti läpi muutamat esiintymissulkeiset. Nyt on siis lupa ja suositeltavaa olla oman alansa ja ideansa asiantuntijoita rönsyilevällä murteella rennosti esiintyen. Lupsakkaa tarinointia on mukavampi kuunnella kuin jäykkää pönötystä. Luonnollisuus on loistava valttikortti. Näyttelemisen puolelle menevä esiintyminen taas tipauttaa aiheen miinuksen puolelle ja vie tarinalta uskottavuutta.