Luet kirjaa kauniina kesäpäivänä. Pihakeinun katos antaa sen verran varjoa, että lukeminen onnistuu porottavasta auringosta huolimatta. On jännittävä kohtaus menossa. Sivut kääntyvät nopealla tahdilla, sillä sinun on pakko saada tietää miten tilanne ratkeaa. Lempihahmosi taistelee henkensä edestä. Hän joutuu alakynteen, eivätkä voittomahdollisuudet ole huimat.. Luet rivejä eteenpäin, mutta samalla haluaisit hidastaa, koska tästä selviäminen olisi ihme. Sitten se tapahtuu. Kirjailija on päättänyt riistää sinulta rakkaan ystävän, perheenjäsenen, ihastuksen kohteen, parhaan kaverin. Lempihahmosi kuolee. Kirjaimet paperilla lyövät sydämeesi pienen reiän. Lempihahmosi ei ole vain kuollut, vaan tapettu. Kirjailija on tappanut hahmon.

Miksi kirjojen hahmoja täytyy tappaa pois?
Kirjailijoiden on tehtävä mitä he kokevat kirjalle ja juonelle parhaaksi, ja minäkin ymmärrän, ettei sellaista kirjaa, jossa kaikki eläisivät onnellisina, terveinä ja kuolemattomina jaksaisi kovin moni lukea. Jännitystä ja draamaa tarvitaan aina. Mutta eikö olekin ärsyttävää, kun joutuu sanomaan lempihahmolleen hyvästit? Eikä sen aina tarvitse edes olla se lemppari. Välillä pelkkien "turhienkin" sivuhahmojen pois tappaminen tuntuu karulta. 

Seitsemään kirjaan mahtuu monta sydäntä särkevää kuolemaa. Ei siis ole ihme, että Harry Potter-kirjasarjasta löytyy top 10 kamalinta ja itkettävintä kirjakuolemaa!

Top 10 hirveimmät kirjakuolemat
10. ja 9. Listan perää pitävät Lily ja James Potter, Harryn vanhemmat. Heidän kuolemaansa joutuu suremaan koko kirjasarjan ajan Harryn kohdatessa velhomaailman ja sen karuuden orpona.

8. ja 7. paikan ottavat listalta Remus Lupin ja Nymfadora Tonks. He kuolevat kumpikin viimeisessä taistelussa Voldemortia vastaan ja heidän ainoa lapsensa, joka sattuu olemaan Harryn kummipoika, jää orvoksi! Eikö yksi orpo per kirjasarja riittäisi? Miksi tehdä Harryn kummipojasta samalla tavalla orpo kuin Harrysta itsestään?

6. listassa on Dobby! Toisesta kirjasta lähtien mukana seikkailleelle ja Harryn monta kertaa pelastaneelle kotitontulle joudutaan jättämään hyvästit ja voin kertoa, että sitä lukiessa ei ollut itku kaukana..

5. Fred, toinen puolisko sydäntälämmittävistä ja hulvattomista kaksosista. Mitä muuta voi sanoa. Kamalinta Fredin kuolemassa on se, että toinen kaksonen, George, joutuu elämään ilman parasta ystäväänsä ja toista puoltaan. Miten sellainen edes onnistuu?

4. Sirius Musta. Kuka muka ei itkenyt kun kesken kamppailun kuolonsyöjiä vastaan Sirius vain yhtäkkiä kuolee ja noin vain on pois kirjasarjasta?! Sirius on yksi kaikkien aikojen lempihahmoistani ja Harryn kummisetänä lähin asia, mitä Harryllä on koskaan ollut vanhempaa. Eikö riittänyt tappaa Harryn oikeat vanhemmat? Pitikö vielä tappaa häneltä rakas isähahmokin?

3. listassa on Tylypahkan rakastetuin rehtori Dumbledore. Tätä kuolemaa ei voinut uskoa todeksi kun sen ensimmäistä kertaa luki kirjan riveiltä. Dumbledore tuntuu niin voittamattomalta ja mahtavalta velholta, että hänen kuolemansa todellakin teki maailmasta hirveämmän paikan.

2. Severus Kalkaros. Tämä Tylypahkan opettaja on ottanut Harryn silmätikukseen ja hän saa veren kiehuman kirjassa jos toisessa. Mutta sitten viimeisessä kirjassa paljastuu huikein juonenkäänne ikinä ja Kalkaroksen kuolema saa ansaitusti kakkospaikan tällä listalla! Jos et tiedä mistä puhun, lue kirja äkkiä!

1. Hedwig. Vielä hirveämpää, kuin ihmisten kuolemat, on kun eläimet kuolevat. Tässä vaiheessa voin jo sanoa, että vollotin silmät päästäni, kun Harryn valkea lemmikkipöllö sai Harrylle tarkoitetun kirouksen ja kuoli siihen paikkaan. Hirveämmän kuolemasta teki se, että se oli lyhyt ja nopea eikä sitä ehtinyt surra kunnolla, kun jatkettiin jo eteenpäin!

Siinä olivat kamalimpia kirjakuolemia ja täytyy sanoa, että sydäntä riistää. Lista on jo nyt pitkä, mutta siinä ei ole edes kaikki! Keitä sinä olet jäänyt kaipaamaan Harry Potter kirjoista tai muista kirjoista, joissa hahmoja on tapettu pois?

Onneksi kirjoissa on kuitenkin se hyvä puoli, että vaikka hahmot kuolevat ja pysyvät kuolleina kirjan edetessä, voi tekstissä aina palata taaksepäin tai aloittaa kirjojen lukemisen alusta. Kirjojen hahmot eivät siis koskaan oikeastaan kokonaan kuole.  
 
 

Oletko joskus katsonut elokuvan, jossa ei ollut kirjasi lempikohtausta? Entä elokuvan jossa oli silmään pistäviä virheitä kirjaan nähden? Mitä jos tarinan loppu ei olekaan se mitä olet lukenut? Myönnän itse pari kertaa tarkistaneeni elokuvan jälkeen kirjan kannen ja miettinyt, katsoinhan varmasti oikean elokuvan?  

Paljon sivuja, vähän aikaa
Kirjat ovat pitkiä ja niitä voi lukea pätkissä. Elokuva kestää kuitenkin keskimäärin kaksi tuntia ja se katsotaan yleensä kerralla alusta loppuun. Koko kirjaa ei elokuvaan pystytä kokoamaan, joten joitain kohtauksia on syytä karsia. Mutta mitä jos jokin merkittävä kohtaus jää pois? 

Harry Potter ja liekehtivä pikari -kirja alkaa Harryn herätessä Dursleyn luota. Elokuvassa ei kuitenkaan mainita koko Dursleyn perhettä tai siellä tapahtuneita asioita. Tämä oli mielestäni sääli, sillä Dursleyn perhe on ollut mukana jokaisessa kirjassa ja on sillä tavoin oleellinen osa Harry Potterin tarinaa. Dursleyn perhe toi kirjaa lukiessa aina pienen hymyn huulille. Elokuvan tekijät saavat kuitenkin anteeksi. Lopputulos oli toimiva, niin kuin aina. 

Turha hahmo?
Kirjassa muistat lukeneesi henkilöstä, mutta elokuvassa henkilöä ei näy eikä kuulu. Pienen roolin kohdalla vaikutus ei juoneen nähden ole mullistava, mutta se jää ainakin minua häiritsemään. Miksei häntä voinut ottaa mukaan elokuvaan? 

Nälkäpelin Matkijanärhi-kirjassa pormestarin tyttö  Madge, ojentaa Katnikselle matkijanärhi-rintaneulan muistoksi vyöhykkeestä 12. Madgea ei kuitenkaan näy koko elokuvassa. Mielestäni tämä oli kaunis ele ja hahmo olisi pitänyt olla elokuvassa, vaikkei suuresti vaikutakaan juoneen.

Vaihdoksen motiivi hukassa
Elokuvissa on paljon inhimillisiä huolimattomuusvirheitä, sekä aikaa säästäviä pieniä juonen muutoksia. On kuitenkin asioita joiden muuttamiselle ei ole mitään järkevää syytä. 

Stephen Kingin kirjassa Hohto esiintyy usein huoneen numero 217. Elokuvassa huoneen numero on kuitenkin 237. Huone on merkittävässä asiassa, mutta ei kai numerolla pitäisi olla mitään väliä? Huoneen tärkeys ja numeron hokeminen toistuu kuitenkin niin monta kertaa, että numeron vaihdos on erittäin häiritsevä.
Eikö sitä ole muka huomattu?

 Mullistava loppukäänne

Olen katsonut elokuvan Aamiainen Tiffanylla monta vuotta sitten. Koko tämän ajan olen elänyt siinä uskossa, että tarinan loppu on ollut perinteisen kliseinen. Paul ja Holly saavat onnellisena toisensa. Eräs kaverini sattui kuitenkin huomauttamaan, että kirjassa loppu on päinvastainen. En ollut uskoa korviani, joten päätin lukea kirjan. Kirjan lopussa Holly katoaa, joten elokuvan loppu on täysin käänteinen. Päätös muuttaa koko tarinan juonen. Eikö elokuville osata tehdä surullisia loppuja? 

Millaiset kirjan ja elokuvan erot sinulla ovat jääneet mieleen?

Nautitko sinä lukemistosi mieluiten musiikilla vai ilman? Siinäpä aihe, josta jokaisella on mielipiteensä ja josta ei pidä kiistelemän. Joillekin musiikki on välttämättömyys lukemisen taustalla, tekijä joka auttaa rytmittämään luettua ja sulkemaan ympäröivän hälyn pois. Toisia ylimääräinen meteli häiritsee, eikä keskittymisestä tule mitään. Jotkut taas eivät ajattele koko asiaa niin kovin syvällisesti, vaan kuuntelevat musiikkia lukiessaan, koska tekevät sitä koko ajan muutenkin.

Minä itse suhtaudun musiikkiin kuunteluun lukemisen taustalla hitusen ristiriitaisesti. Musiikin kuuntelu herpaannuttaa keskittymiseni, koska en osaa suhtautua siihen pelkkänä taustahälynä. Toisaalta salaa kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät vain laittamaan napit korviinsa, avaamaan kirjan ja sulkeutumaan omaan keskittyneisyyden kuplaansa. Siispä päätin toteuttaa empiirisen tutkimuksen, altistaa itseni mukavuusalueen ulkopuoliselle äänimaisemalle ja tutkailla, mikä sitten oikein kuulostaa hyvältä kirjallisuuden kaverina. Tutkimusvälineekseni valitsin Becca Fitzpatrickin Hush, Hush –sarjan aloittavan Langennut enkeli-romaanin. Sitten kasasin soittolistallisen biisejä eri genreistä ja kävin toimeen.

Ensimmäiseksi listalta löytyi muutama biisi rockia ja metallihtavaa musiikkia. Bon Jovin ja Mötley Cruen kautta listani rämisi kohti Children of Bodomia ja Volbeatia. Imagine Dragonsin Demons sopi kirjan maisemiin yllättävän hyvin, kun taas Bon Jovi osoittautui niin piintyneeksi rokkirenkutukseksi, ettei se oikein taustamusiikkina toiminut. Radiohittien kanssa kävi oikeastaan samoin. Esimerkiksi Keshan ja Pitbullin Timber ja Daftpunk ovat molemmat soineet radiossa niin tiuhaan, että ne eivät taustahälynä toimineet. Kuitenkin esimerkiksi Bastillen tuotannossa on radiohittien lisäksi myös seesteisiä, rauhallisia kappaleita joiden tahtiin ainakin tämä kirja tanssi hienosti.

Äkkiseltään en liittäisi jazzmusiikkia ja Langennutta enkeliä tunnelmiltaan yhteen, mutta päätin antaa myös jazzille muutaman biisin verran soittoaikaa. Yleisesti ottaen jazzmusiikki on usein niin monimuotoista ja rytmisesti mielenkiintoista, että siihen kiinnittää liikaa huomiota. Siispä yllätyinkin positiivisesti esimerkiksi Robert Glasperin ja Erykah Badun Afro Bluen käydessä kirjan taustalle kuin se kuuluisa nyrkki silmään.

Lyriikat ovat tärkeä osa biisiä. Usein ne ovat se jokin, johon kappaleessa rakastutaan ja lukiessa käykin helposti niin, että taustamusiikin sanoihin keskittyy liikaa. Niinpä ajattelin, että instrumentaalinen meno voisikin toimia paremmin. St. Martins Pop Orchestra on levyttänyt valtavan liudan radiohittejä klassiseksi musiikiksi sovitettuina. Ne soljuvat juuri sopivan huomaamattomasti tärykalvoilla, kuitenkin tunnistettavin melodioin. Eikä pidä väheksyä klassikoiden voimaa; Beethovenin Moonlight Sonata toimii aina.

Klassisen ja klassisehkon musiikin lisäksi elokuvamusiikki maalailevine instrumentaalimaisemineen oli juuri sitä, mitä tämän kirjan taustalle kaipasin: suuria tunteita ilman liikaa sanoihin keskittymistä. Taru sormusten herrasta ja Hobitti tarjosivat molemmat juuri passelia kamaa tähän lähtöön.

Lopuksi vielä vuoron sai folk-tyyppinen hentoilu. Se toimi juuri niin hyvin kuin oletinkin; lempeitä kitaroita ja lyriikat joita toki kannattaa kuunnella mutta jotka eivät iske silmille, koska ne hönkäillään niin kovin hempeästi. Suosikkini Iron&Wine ei pettänyt odotuksiani, kuin ei myöskään Bon Iver tai uusi tuttavuus Sufjan Stevens.  Brian Enon elektrotuotannosta löytyi myös sopivan psykedeelisiä helmiä.

Yhteenvetona voisin siis todeta hempeän lyriikattomuuden olevan voimaa, mitä tulee lukemiseen ja musiikin kuunteluun yhtä aikaa. Tästä löytyy minun toimivaksi havaittu listani. Tämä kenttätutkimus ei kuitenkaan ole armoitettu totuus: anna mennä ja kokeile mikä toimii juuri sinun kohdallasi!