Aamusin sitä on tottunut raahautumaan jopa neljällä eri joukkoliikennevälineellä Pasilaan työpisteen ääreen, päivisin suunnistamaan Isoon Pajaan syömään hyvää ruokaa ja leimaamaan ittensä joka ikisen oven kohalla ja iltapäivisin huikkaamaan heipat toimitukselle kotiin lähdettäessä, mutta muutaman päivän päästä nämäkin tutut rutiinit rikkoutuvat, nyyh!

Kuukausi Ylellä on ollut täynnä yllätyksiä: ruokalaan mennessäsi voit törmätä vaikka Summerin juontajiin, Aku Hirviniemeen tai johonkin muuhun tunnettuun tyyppiin, ja kesken esittelykierroksen joku voi tulla ottamaan selfien koko kesäduuniryhmän kanssa. Pasilan alue on myöskin yllättävän iso ja koostuu monista eri taloista ja sokkeloisista käytävistä joihin on toosi helppo eksyä.

Oon myös pannu merkille että Ylellä on käytössä noin miljoona eri järjestelmää jotka kaikki tukevat eri nettiselainta (joku ei toimi Chromella, joku vaatii Firefoxin ja toinen Explorerin) ja joiden nimien keksimisessä joku on ollut luova: on Metroa, Faaraota, Plasmaa, Venetsiaa, Ylermiä, Medwaytä ja Deltaa. Ja jos jokin artikkelin koostamisessa tarvittavista ohjelmista päättää ryhtyä hankalaksi, voi ongelman selvittämiseen upota tovi jos toinenkin (mut silloin voi käydä hakemassa vaikka kupin kaakaota). 

Työskentelen siis Elävän arkiston toimituksessa, jossa olen päässyt tekemään samaa kuin vakituiset tyypit eli penkomaan Metro-tietokantaa ja koostamaan artikkeleita Metrosta löytyneiden klippien pohjalta.

Lisäksi olen saanut tehdä kuvituksia Elävän arkiston audioklippeihin ja päässyt työskentelemään myös viereisissä toimituksissa Areenan ja Yle Etusivun puolella. Areenan toimituksessa koostin ”Viikon valinnat” -nimisen videon TV1:n Aamu-TV:seen ja näin miten klippi laitettiin Areenaan. Etusivun puolella pääsin tekemään ohjelmanostoja, eli päättämään mitä ohjelmia yle.fi:n etusivulla näkyy tiettynä päivänä.

Työkaverit on ollu ystävällisiä ja hauskoja, enkä ole pelännyt kysyä neuvoa jos oon unohtanut miten jokin juttu tehdään. Työtahti on myös ollut sopiva, ei ole ollut kiire mutta hommia on riittänyt. On myös ollut hauskaa huomata että toimistojen sisäinen huumori kukkii eri puolella Yleä toimituksiin teipattujen kuvien muodossa. Ylen siistien yhteisten maanantaiden kautta olen päässyt seikkailemaan viime vuoden blogissakin mainituissa huoltotunneleissa (jotka legendan mukaan jatkuvat Helsingin läpi Suomenlinnaan asti!), lähetystornin huipulle, uutisstudioon ja seuraamaan suoraa radiolähetystä. 

Maanantaina koittaa vika työpäivä ja haikeana poistun Ylen porteista varmasti hyödyllisen työkokemuksen ja uusien muistojen kanssa, mutta toivottavasti en lopullisesti! 

Mikä olisikaan parempi paikka olla kesätöissä kuin Yle ja Summerin toimitus? Niimpä, ei sitten mikään. Olen edelleen hämmentynyt sekä suunnattoman innoissani siitä, että kesäduunissa voi oikeasti olla näin kivaa. Työpäivät ovat kuluneet hurjan nopeasti ja olen kauhuissani, kun huomaan että töitä on jäljellä enää reilu viikko. Huh!

Olen päässyt osallistumaan Summeri+UP –miittiin Tampereelle,  seuraamaan Summerin Tume liikkeessä sekä #lovemilla –sarjojen kuvauksia sekä noin hetken mielijohteesta lähtenyt ohjelman juontajan Johanneksen kanssa jakelemaan Summeri-paitoja Linnanmäen seudulle. Pääsin muuten itsekin telkkariin Tumen frisbeegolf-jaksoon! Olen saanut tavata mahtavia tyyppejä ja kokea paljon sellaista, mitä en välttämättä tule koskaan enää kokemaan. Jokainen työpäivä on erilainen ja työtehtävät ovat monipuolisia, eikä todella tylsää vielä kertaakaan ole ollut.

Kuitenkin kaikista huikein ja erityisin työtehtävä minkä olen saanut, oli se, että sain tehdä jutun todella kauan odottamastani One Directionin Tukholman keikasta Summerin nettiin. Olen edelleen aivan innoissani, että sain tuottaa itse sisältöä joka vielä julkaistiin ja on vieläpä tällä hetkellä Summerin nettisivujen luetuin artikkeli. Toimittajan leikkiminen oli hauskaa! Itse keikka oli huikea – lisää siitä voitte lukea artikkelistani One Direction Tukholmassa. Pääsin myös haastattelemaan Tukholmassa Pauliina Suomista eli #lovemilla –sarjan Siiriä.

On vaikea uskoa, että työt ovat jo näinkin loppusuoralla. Voisin ehdottomasti jatkaa Ylellä vaikka koko kesän, sen verran hauskaa on ollut. Olen suunnattoman kiitollinen Ylelle tästä työpaikasta, ja varsinkin työkokemuksena tämä on kultaakin arvokkaampaa. Tunnen itseni enemmän kuin onnekkaaksi saadessani sanoa olevani kesätöissä Ylellä ja vieläpä Summerin toimituksessa. Pakko myöntää, että ikävä tähän työhön tulee olemaan kova kesäkuun loppuessa!

Nu har vi två fantastiska veckor på radio Vega bakom oss och två förväntansfulla veckor framför oss.  Det är alldeles otroligt hur tiden bara flugit iväg och det känns som om det var igår som vår förman Unni kom och sökte oss från den stora skrämmande byggnaden “Stora smedjan”,  som bara vimlade av sofistikerade kostymklädda män och kvinnor med höga klackar från alla håll.

Desto mer vi gått omkring i alla byggnader, desto mer har vi gått vilse och desto mindre har vi kännt oss i de enorma byggnaderna. Redan den andra dagen av vårt sommarjobb kom vi 15 minuter sena eftersom vi vimsat omkring i en massa korridorer och det visade sig att vi var på totalt fel ställen och dessutom på helt fel våningar. Det slutade med att Unni gav varsin karta i våra händer så att vi inte skulle tappa bort oss igen. Ironiskt nog, lyckades vi ändå med det nästa dag. Nu, efter att vi gått fel ungefär ett tiotal gånger i två veckors tid, hittar vi äntligen problemfritt till Vegas eget revir och vi har till och med lyckats vidga våra horisonter ända till BUU-klubbens avdelning.

Selfie legendaarisen BUU-klubben leiman kanssa!

Under dessa två veckor har vi lärt oss en massa och ibland känns det som om hälften har gått förbi, men konstigt nog kommer vi ihåg det mesta som våra kolleger lärt oss. Det allra första vi lärde oss på Vega visade sig vara ett av de knepigaste, men samtidigt roligaste att göra, nämligen att editera och klippa projekt. Det är fascinerande att se hur snabbt de andra kan klippa, det är endast ett par klickningar och plötsligt har de skapat ett perfekt projekt som skulle kunna sändas med det samma ut i världen. Som tur har vi de bästa som lär oss.

 Redan under den första dagen stötte vi på en massa främmande ord och det dyker dagligen upp allt fler. Vi är fortfarande inte säker på hur ordet för att “intervjua slumpmässigt folk” heter, fastän vi gjort det redan flera gånger. För att vara ärlig måste vi säga att vi inte ens vet om vi syftar på rätt sak.. Vi hade bollat mellan flera olika alternativ, allt från wokspott till wokpopp och wokstop,  men vi har kommit till att det högst troligtvis heter wokspopp eller wokpop. Det kanske skulle vara hög tid att lära sig...

  Övertid har vi också jobbat,  men det har vi knappt märkt. Plötsligt visar klockan fyra och vi inser att vi varit så uppslukade av jobbet att vi inte märkt hur snabbt tiden gått. Om dessa två veckor vi har bakom oss har gått så här snabbt, så vågar jag knappt tänka på hur snabbt följande två veckor kommer att gå. Snart kommer vi att vara som de andra ungdomarna i vår ålder, rastlösa och arbetslösa. Men som tur kommer vi att ha ett färskt minne av ett av de absolut häftigaste sommarjobben.

Kun kerroin kavereilleni kesätyöstä Ylen Klassisella, ensimmäinen kysymys oli tietenkin, mitä pääsisin siellä tekemään. En mä tiedä, vastasin aina. En tiennyt yhtään, mitä odottaa. Ja oikeastaan olen yhä melko hämmentynyt.

Niinpä otin itseäni niskasta kiinni, ja aloin hahmottamaan työtäni. Kaksi viikkoa. Mitä oikein olen ehtinyt tehdä?

Nämä koskettimet tervehtivät minua joka aamu Klassisella.

Mä olen vieraillut vaikka ja missä. Ylen sisällä nähnyt uutisstudiot, äänitysstudioita ja musiikkistudioita. Palautin Klassisen toisen siistin, Saaran, kanssa Sibelius-rekvisiittoja puvusto- ja rekvisiittaosastolle, ja pääsimme samaisiin paikkoihin vielä myöhemmin kaikkien siistien kanssa seikkailemaan. Että niitä vaatteita oli paljon! Talon (tai oikeammin talojen) ulkopuolelta olen päässyt käymään ruusutarhassa, Didrichsenin museossa, musiikkitalossa ja Ostrobotnialla Naurun tasapainon kuvauksissa. Ja huomenna pääsemme ilmaiseksi Saaran kanssa konserttiin!

Olen oppinut ohjelmien teosta. Katsoimme viikonloppuna äidin kanssa jalkapalloa ja eniten mä innostuin erätauolla. ”Aattele nyt, että ne on varmaan sekunnilleen miettineet, mitä tässä tauolla tapahtuu! Ne on jo paljon etukäteen miettiny noi kaikki, keitä ne nyt haastattelee ja muutenki, mitä ne näyttää”, selitin varmaan silmät loistaen äidille. Vasta kulissien takana tajuaa, mikä vaiva on kaikkein pienimpienkin yksityiskohtien takana. Joku käy oikeastikin ottamassa kuvat, joita näytetään uutisten taustalla. Ajaa kuvauspaikkaan ja takaisin, käsittelee kuvamateriaalin ja suunnittelee vielä tekstitkin. Huhhuh. Ja ruudulla työn tulos näkyy ehkä kaksi minuuttia.

Olen pitänyt hauskaa. Nähtiin Saaran kanssa jo etukäteen Nenäpäivä-sketsejä – nauran parin päivän jälkeenkin niille. Kannattaa siis marraskuussa katsoa! ;) Instagram-päivityksissä vääntelen Yle-sanaa niin paljon kuin mahdollista. Tämä työhän on ylellistä, ylen siistiä ja ylettömän kivaa! Yleensäkin kaikki Klassisella ovat todella mukavia. Yle on myös hieno kurkistus backstagelle, onhan lavan toisella puolella niin paljon yleisöä. Oma Yleinen mielipiteeni paikasta on erittäin positiivinen. Ja Ison pajan ruoka on niin hyvää, että ylensyön ja melkein annan ylen. Okei, joo, se siitä..

Vierailulla Simolan Rosariosssa

Olen tuottanut. Saaran kanssa ollaan kirjoitettu ja valokuvattu paljon. Käytiin kuvaamassa ja kyselemässä mielipiteitä klassisesta musiikista YleX:llä, tehtiin gallup keskustassa, kirjoitettiin Janne Koskisen radioäänitysreissusta blogiteksti Jannen blogiin (tai Saara suurimmaksi osaksi kirjoitti ja minä kuvasin)… Haastattelimme viime perjantaina pianisti Nazig Azeziania ja huomenna konsertin jälkeen kirjoitamme hänestä ja konserttisarjasta jutun. Menemme myös pizzalle tulevan sellistitähden kanssa. Ja totta kai sisältöä on tuotettu myös Instagramiin ja Twitteriin!

Aamu-tv:n studioon mä petyin. Telkkarissa se näyttää niin paljon hienommalta ja kotoisammalta.

Olen voittanut itseni. Monta kertaa. Töissä eteen tulee joka päivä pienempiä tai suurempia haasteita. Täytyy soittaa puhelimella vieraille ihmisille. Täytyy ensin suunnitella gallup ja sitten vielä toteuttaa se, mennä Helsingin kaduille tavoittamaan ihmisiä, jotka mieluummin kääntävät katseensa pois gallup-uhan lähestyessä. Täytyy olla suunnistusmestari selvitäkseen Yle-sokkelossa. Oikeastaan voittokulkuni alkoi ihan siitä, kun lähetin hakemukseni menemään. Olinhan voittaja jo silloin, kun sain kutsun haastatteluun. Kävelin varmaan sentin maanpinnan yläpuolella sen jälkeen, kun sain tietää saaneeni paikan.

Pyysimme ohikulkijoita piirtämään, millaisella ilmeellä he kuuntelevat klassista musiikkia.

Agj gopkgä, gåmvwkpof. Juu. En mä tiedä kahden viikonkaan jälkeen, miten kertoisin yhdellä lauseella, mitä työnkuvaani kuuluu. Mutta ainakaan vastaukseni ei enää ole ”en tiedä”. Se kuuluu paremminkin: ”Olen tehnyt niin paljon kaikenlaista, etten tiedä, mistä aloittaa!”

Työn monipuolisuus sekä näköalapaikat – ne ovat Ylessä ihan parasta!